Lista unelmistani
Tähän aikaan vuodesta alan haaveilla. Auringon valo ja tippuvat jääpuikot suorastaan pakottavat mun päähäni kaikenlaisia toiveita ja unelmia. Tällä hetkellä istun hotellissa, vauva nukkuu ja Tiki lukee lehteä, Muistojen bulevardi soi ja minä olen aivan unelmapäissäni täällä.
Nämä kuvat ovat Armi Tevan näyttelystä, joka on tällä hetkellä Arabian Deisgn Centressä elokuun loppuun saakka. Suosittelen ehdottamasti käymään!
Edellisessä postauksessa Leipuri kommentoi musta super osuvasti:
Vaikka tän hetkinen lapsiperhe-elämä on ajoittain omalla tavallaan kuormittavaa, niin se on just sitä, mistä oli niin pitkään haaveillut. Tämän muistaminen on mulla auttanut nauttimaan kaikenlaisista hetkistä (esim kodin sotkusta), koska just nyt elän sitä haavetta. Vaikka aina on kiva haaveilla seuraavista jutuista, on myös ihanaa tuntea onnea ja kiitollisuutta toteutuneista haaveista.
Just näin mäkin ajattelen, että välillä on ihanaa oikein pysähtyä kattelemaan ympärille ja muistaa, että tätä minä olen halunnut hirveän pitkään. Ja sitten taas on ihanaa myös haaveilla niistä seuraavista jutuista.
Meillä oli Tikin kanssa vuosia jännä kommunikaatio-ongelma, kun minä haluan aina silloin tällöin pysähtyä haaveilemaan kaikesta tulevasta, ja hänellä oli aina tapana ampua kaikki alas. “Mutta ootko ajatellut tätä ja tätä puolta…”
Lopulta sain tolkutettua hänen päähänsä, että valtaosaa mun haaveista ei tarvitse mitenkään toteuttaa, se itse haaveilu on itseisarvoisen kivaa. En minä oikeasti halua nyt lasten kanssa Transiperian matkalle (etenkään nyt!) tai muuttaa meidän huvilalle ympärivuotisesti, saati sitten Lappiin. Mutta siitä on hauska jutustella sillä lailla “entäpä jos”.
Juttelin asiasta Raisan kanssa, ja hän sanoi myös, että hänelle on ollut vaikea antaa itselleen lupaa haaveilla. Että sitten jotenkin karma kostaisi, että mitäs yrität kuuseen kurkoittaa. Mä ymmärrän tämän, mutta mä en ajattele yhtään niin. Ja itse asiassa Raisakin sanoi, että hän on nyt ihan viime vuosina tajunnut, että ei se mene niin. Saa unelmoida, eikä siitä mitään kostoa tule universumilta.
Mä en äkkiseltään saanut kaivettua sitä tutkimusta, mutta oli sellainen, jossa sanottiin, että nykyään ihmiset eivät osaa enää haaveilla. Että tarvitsevat vähintäänkin jonkun aikuisten tehtäväkirjan tai leikata lehdistä jotain kuvia, jotta saisivat unelmakartan luotua.
En tiedä. Mun unelmointia torppaa ehkä eniten stressi ja väsymys, silloin tuntuu näköalattomalta, että tätä tää vaan on. Toisaalta usein tammikuun pimeydessäkin mä alan haaveilla vähintään kodin vaihtamisesta isompaan, kun ollaan niin paljon neljän seinän sisällä. Tosin se on semmosta pakenemishaaveilua, ei niinkään sellaista inspiroivaa, mitä taas kevään valossa syntyy.
Mistä mä sitten nyt olen haaveillut?
Monista jutuista!
Yksi mitä olen miettinyt on, että olisi ihanaa asua yksi vuosi ulkomailla. Eniten kiinnostaisi Kalifornia, ehkäpä asua Berkeleyssä, jossa meidän perhe on asunut vuoden silloin kun minä olen ollut pieni. Oltiin siellä muutama vuosi sitten käymässä (ennen lapsia), ja se paikka oli musta jotenkin aivan ihana. San Franciscon vieressä, mutta kuitenkin oma kaupunkinsa.
Jos asuisi siellä, voisi road trippailla ympäri länsirannikkoa lasten kanssa ja sitten elellä arkea ja lapset voisivat oppia amerikan kielen päiväkodissa ja koulussa. En kyllä yhtään tiedä, miten jenkkeihin voisi muuttaa, jos siellä ei ole työtä tai mitään erityistä asiaa (vaikkapa tutkijan paikkaa Berkeleyn yliopistossa, kuten meidän isällä oli). Ja oikeastaan Australiakin kävisi. Joku englanninkielinen maa olisi musta kiva. Eurooppa olisi helpoin, mutta sitten se olisi ehkä joku toinen kieli kuin enkku!
Haaveilen myös purjehtimisesta. Jostain pidemmästä reissusta, ainakin viikon tai kahden, jossa vain lilluttaisiin ympäri Itämerta. Mun haaveissa (haaveet on tietty aina romanttisia!) lapset vain nauttisivat ja lueskelisivat kirjaa (ei esim riitelisi tai mankuisi loputtomasti ruutuaikaa) ja ulappa vain siintäisi edessä ja elämä olisi vapaata. Tosin haaveilen myös siitä, että purjehtisin mun veljen kanssa ilman lapsia. Se olisi oikeastaan isompi haave, nyt kun mietin…
Unelmissani mä olisin myös tosi tosi hyvä haitarinsoittaja. Mulla olisi hirveästi aikaa ja viitsimistä harjoitella, ja voisin säestää biisin kuin biisin, kun kesäillassa ihmisten tekisi mieli kajauttaa yhteislaulu. (Huomaatteko, mun unelmat ovat aivat tällaisia pikkuporvarillisia, m m mm!)
Joskus on myös ihanaa unelmoida vain siitä, että mimmosta se on sitten, kun lapset ovat isompia. Tyyliin 10, 13 ja 16. Että onko niillä jotain omia intohimoja ja projekteja, opettaako ne mulle kaikkia hienoja juttuja. Nauretaanko me yhdessä paljon? Nämä ovat suloisia mielikuvia.
Joitain rahaan ja materiaankin liittyviä haaveita on. Esimerkiksi sellainen, että lanataan meidän huvilalla vanha umpilaho ja homeinen puuvaja ja rakennetaan sen tilalle kaunis kesähuone, jonne vieraat voivat majoittua helposti. (Tämä unelma voisi olla taloudellisesti mahdollinen ehkä joskus viiden vuoden päästä.)
Kyllä mä välillä myös haaveilen seuraavasta kodista, siis sellaisesta jossa on toinen vessa. Mutta toisesta vessasta unelmoiminen ei ole sillä lailla inspiroivaa.
Sen sijaan mun vakipohdintoihin kuuluu sellainen, että “missä me asuttaisiin, jos meillä olisi ihan hirveästi rahaa”. Aiemmin mä aina ajattelin, että Siltasaaressa, koska siinä on kauniita vanhoja taloja ja upea maisema Kaisaniemeen. Mutta nykyään, kun on lapsia ja akuutti tarve leikkipuistolle ja suorastaan luonnon läheisyydelle, en osaa enää sanoa.
Sitten mä haaveilen jostain matkoista. Siitä että ottaisin vain yhden lapsen ja menisin sen kanssa kahdestaan johonkin. Didin kanssa kaksin junalla Pariisiin tai Alpun kanssa junalla Lontooseen katsomaan Harry Potter -hommia.
Mun veli muuttaa heinäkuussa Jakartaan joiksikin vuosiksi, kun sen Ulkoministeriön pesti johdattaa sen sinne. Siitä mä kyllä haaveilen, että lennettäisiin koko perheen voimin Indonesiaan. Vähän suhtaudun tällaiseen lennetään jonnekin -unelmointiin nykyään kriittisesti, sillä musta mun on syytä miettiä uusia unelmia matkailun suhteen. Mutta silti. Pari kuukautta talvella Indonesiassa olisi kyllä aika ihana. Alpulla tosin alkaa koulu elokuussa, mutta ehkäpä sinne kehtaisi mennä silloin, kun Alppu on tokalla luokalla. Jotkut sanovat, että toka on ekan luokan kertaamista, jolloin on helpompaa olla koulusta pois. En tiedä, pitää vähän kattella!
Ja sitten mä unelmoin siitä, että elämässä olisi paljon aikaa tehdä kaikenlaista, että olisi sillä lailla vapaata ettei työt määrittele liikaa sitä, mihin aikani käytän. Veikkaan, että tästä aika moni unelmoi – enemmän kuin rahasta tai materiasta. Ajasta soittaa sitä haitaria ja käydä siellä purjehtimassa ja olla niiden lasten kanssa (joskin ristiriitaista kyllä, nämä toki vaativat rahaa).
