Tammikuu, pitkä ja hipaton

Mukava olo. Tammikuun viimeinen viikko käynnistyy huomenna, ja lapsoset ovat kaikki unessa ja minä pääsen pian katsomaan Areenasta The Splitiä (on hyvä!) ja syömään äsken paistamaani pannaria.

Oltiin viikonloppu Tampereella tekemässä joululoman peruuntunut turnee (silloin kiitos minun oksutaudin – joka ei ihme ja kumma levinnyt kellekään muulle perheessä!). Tikin veljellä on kolme lasta, jotka ovat syntyneet samoina vuosina kuin meidän lapset ja jokainen sattuu olemaan vielä samaa sukupuolta (poika, tyttö, poika). Serkukset rakastavat leikkiä toistensa kanssa. On ihanaa, kun on Turun-serkut (isosiskon ja pikkusiskon perhe) sekä Tampereen-serkut. Sitten on vielä yksi suloinen Kuopion-serkkukin, häntä nähdään aivan liian harvoin.

Tampereella ajeltiin ratikalla, viihdyttiin pitkään Vapriikissa (Pelimuseo on aivan uskomaton! Pelasin ekaa kertaa elämässäni Hugoa), syötiin Sitkossa ja riehuttiin Pikkukakkosen puistossa.

Ylipäänsä olen vain huomannut, että meillä on aina kivaa perheen kesken näillä pienillä viikonloppureissuilla, oli kyse sitten Tallinnasta tai Tampereesta. Haaveilen, että päästäisin taas viikonlopuksi Lappeenrantaan, jossa asuu meidän ystäväperhe.

Tämmöisiä pitäisi ottaa melkeinpä joka toinen kuukausi, niin saisi elämään sellaista vaihtelua ja odotettavaa. Etenkin näin talvella, kun tuntuu että vähän kaikki on harmaata.

Olen jotenkin viime aikoina taas nauttinut lapsista tosi paljon.

Alppu on niin hassu, kun se elelee pelimaailmassa niin vahvasti. Tänään se juoksenteli siksakkia mun ja Tikin edessä, kädet selän takana suorana, aivan kuten Sonic-pelihahmot. On ajat sitten tullut selväksi, että Nintendo-pelit eivät ole vain aivotonta ruutuaikaa, vaan sosiaalinen juttu, josta puhutaan päiväkodissa paljon ja joiden hahmoja leikitään kavereiden kanssa. Kuulostelen aina päiväkotikavereiden vanhemmilta, että mitä pelejä kullakin on hankittuna. On kivaa, että on jonkun verran eri pelejä, niin sitten tulee uutuudenviehätystä kavereilla pelaillessa.

Alppu alkaa olla sen verran iso, että sen jutut on usein niin hauskoja, että mä nauran niille Tikin kanssa vielä illalla. Yks päivä menin ysin jälkeen sen huoneeseen ja ihmettelin, että miten siellä on edelleen valo:

“Hei ota infoo, tää ukko ei nuku ikinä!” hän kertoi sellaisella kovisäänellä. Nauroin niin paljon, etten pystynyt ollenkaan säilyttämään haurasta auktoriteettiani.

Didi on välillä niin rutistettavan ihana, että mun on vain pakko kaapata se syliin ja pusutella sitä pitkin kasvoja. Sillä on tällä hetkellä semmonen maailman paras -vaihe meneillään.

“Äiti sä olet maailman paras äiti!” (Alppu ei ole tämmösiä sanonut koskaan, mutta vitsi että tuntuu kivalta.) Toki myös:

“Äiti sä olet maailman tyhmin äiti!” (Johon Tiki vastaa: hienoa, että olet tutkinut asiaa empiirisesti ja käynyt kaikki maailman äidit läpi ja tehnyt tämän harkitun loppupäätelmän.) Ja myös:

“Äiti toi iso talo on maailman hienoin talo!”

Ja lukuisia muita maailman parhaita.

Sitten Didier lauleskelee kaikenlaista, aina rappukäytävässä: “Anna meille valo, ystävyyden taika” (sitten sensorit sytyttävät kerroksen valon) Huomenna meille tulee ensimmäistä kertaa kylään Didin päiväkotiystävä! Tämä on suuri askel hänen sosiaaliselle elämälleen.

Putte! Vitsi että mä rakastan sitä vain koko ajan enemmän. Se on jotenkin herännyt eloon! Ryömii himmeää vauhtia ympäri kotia, nauraa kaikelle mitä isosisarukset tekevät. Pyrkii pystyyn, taputtaa innoissaan. On jotenkin messissä! On niin kivaa, kun se touhuaa mukana kaikessa.

Toki nyt on myös se aika, kun pitää skarpata. Mulle tulee vieläkin väristyksiä, kun muistelen viime perjantaita, jolloin se oli napannut sellaisesta kuulapelistä pienen marmorikuulan suuhunsa. Onneksi onneksi onneksi huomasin, mutta että mä säikähdin sitä hetken, kun en heti meinannut saada sitä kaivettua ulos.

(Ollaan kerran käyty yhden lapsen kanssa ambulanssilla sairaalassa yhden lihanpalasen vuoksi. En enää ikinä halua olla siinä tilanteessa, jossa pelkään, että lapsi tukehtuu.)

Mutta tiedättekö sen, kun etenkin vauvojen kanssa on semmosia syvemmin-rakastumisen-kausia. Että se vauva alkaa tuntua vain vielä ja vielä ja vielä ihanammalta. Niin jotenkin on tässä semmonen meneillään. Tekee mieli vaan ihan koko ajan rutistella ja pussailla sitä. Ja kun nyt se alkaa olla vastavuoroista, kun se ottaa pikku kätösensä ja tutkailee mun kasvojani ja hymyilee ja ölisee samalla.

Kivoja satunnaisia asioita:

Mun kirjani Kaikki kuluttamisesta oli Helmetin toiseksi lainatuin viime vuonna, kertoi Hesari. Aika ihana juttu!

Aurinko laskee Helsingissä vasta neljän jälkeen, ja viiteen saakka oli tänään suht valoisaa, kun käytiin Marian kanssa kävelyllä Töölönlahdella.

Päähän on alkanut nousta kevät- ja kesähaaveita, kuten vaikka junareissu Tanskaan Legolandiin, pääsiäinen huvilalla ja varmaan vappukin siellä.

Ilmoittauduin semmoselle vauvajooga-kurssille, ehkä saisin vähän tätä tomumajaa vetreämmäksi.

Ja ennen kaikkea, olen iloinen kun tammikuu alkaa olla ohi. Tykkään helmikuusta enemmän, siinä on niin paljon kaikkea hyvää (kuten Runebergin tortut ja laskiaispullat!).

Mutta nyt sitä telkkaria!