Isinmurha

Tunnen edelleen sellaista kapinahenkistä mielihyvää aina, kun lapseni sanoo: "Isi."Minun lapsuudenkodissa oli selkeä homma, että isää kutsuttiin isäksi. Ei isiksi tai iskäksi, vaan oikea nimitys oli vain ja ainoastaan isä.Koska lapset ovat sellaisia, että ne kadehtivat täysin absurdeja asioita muista perheistä, niin minä kadehdin ystävääni, joka sai kutsua isäänsä nimityksellä isi.Muistan hyvin monia kertoja, kun olemme Nooran kanssa istuneet hänen isänsä auton takapenkillä matkalla partioon, ja sitten Noora on kutsunut heläjävällä lapsen äänellään – täysin arkisesti, kuin tämä olisi jokapäiväinen ilo, kuten se olikin – Rauno-isäänsä isiksi. Ilmaisu kuvasti korvissani hellyyttä ja rentoutta, sitä, että tässä ollaan näin läheisissä väleissä, ettei puhuta virallisesti ä-päätteellä, vaan oikein suloisesti i-päätteellä. Että vaikka Rauno on ekonomi, tilintarkastaja ja Virallinen Aikuinen Mies, niin silti häntä voi kutsua näin lässyllä termillä. Että tässä perheessä ei tärkeillä nimityksillä, vaan mennään hellittelyn laarissa heti syvään päähän!Ja nyt kun minulla on oma lapsi, niin hah! Saan tehdä miten huvittaa! Tunnen kuplivaa riemua, kun puhun Alpulle isistä, ja nykyään kun hän sitten tuota ilmaisua Tikistä käyttää, koen voittaneeni!Että katsokaa vain, täällä sitä vain isitellään, eikä kukaan mahda minulle mitään!!!!!!! I'm going with my bad self.Kapina se on joka kannattaa!Ps. Meidän perheessämme ei ikinä voitaisi kutsua isää iskäksi. Sen olen tehnyt lapsille selväksi heti syntymästä saakka.