Intohimo ja riittävä palkka eivät kohtaa

Sain viestiä eräältä tanssinopettajalta. Hän sanoi, että hänen palkkatilanne on ”aivan perseestä” verrattuna työmäärään. Se on 2200 euroa bruttona kuussa.”Tuntuu, että teen töitä koko ajan lähes taukoamatta ja minun oletetaan olevan valmis vastaamaan viesteihin nopealla aikataululla. Tanssisalissa vietän opettaessa aikaa 20h/viikossa, joka kuulostaa vähältä normaaliin 40h/vk työaikaan. Kuitenkin kaikki suunnittelu- ja taustatyö on kaksin- tai jopa kolminkertainen salissa vietettyyn aikaan. Pitkästä kesälomasta en voi valittaa, mutta palkka on surkea siihen nähden, että minulla on tanssista ammattitutkinto sekä tanssinopettajan kandidaatin paperit yliopistosta. 25 vuoden kokemuksella tanssista sekä muutaman vuoden opettajana olosta voin sanoa olevani ammatissani taitava ja arvostettu.  2200 euron palkka antaa kuitenkin ymmärtää, että kyse on intohimoammatista. Rehellisesti voin sanoa, että intohimoni olisi varmasti korkeampi, jos vain saisin parempaa palkkaa.”Tanssiopettaja kertoi, että hän on alkanut miettiä alan vaihtoa, sillä kokee pysyvänsä tekemään osaamisellaan muitakin duuneja isommalla palkalla. Toisaalta samalla hän pohtii sitä, että alaa vaihtamalla hän heittäisi hukkaan kerryttämänsä ammattitaidon ja osaamisen.”Välillä vain mietityttää, että pitääkö mun sietää tällaista paskaa tällä palkalla. Olisi kiva kuulla keskustelua ja pohdintaa just tällasista intohimoammateista ja siitä, että pitääkö niitä suostua tekemään millä tahansa palkalla”, opettaja kirjoitti.Tämä on tosi vaikea aihe. Työelämä on vaihtokauppa, jossa vaakakupissa painaa monelaiset asiat: palkka, vastuu, työmäärä, aika jonka työhön käyttää ja työn mielekkyys. Viimeiseen kohtaan voivat kuulua esimerkiksi sellaiset asiat, että minkälainen oma työmatka on, millaisia työkaverit ovat ja mimmonen meininki työpaikalla on. Eli kuinka kivaa se työ on yleisesti ottaen.Kun nuorena lähtee suuntaamaan johonkin ammattiin, niin ei välttämättä yhtään tiedä, millaisia juttuja tuo ammatti pitää sisällään, eikä tietenkään voi tietää. Ja oikeastaan edes nykyisessä ammatissa ei voi tietää, että minkälaista työnteko tulee olemaan vaikkapa viiden tai kymmenen vuoden päästä.Olisi mielestäni kylmää ja oikeastaan tökeröä vain sanoa, että "jos palkka on liian pieni työmäärään suhteen, niin vaihda alaa". Ei elämä ole niin suoraviivaista, että alaa voisi vaihtaa vain hupsista keikkaa. Juuri tuo, mitä tanssiopettaja kommentoi, että jos on kerryttänyt osaamistaan ja pitää työstään, niin alan vaihtaminen on henkisesti tosi iso askel. Puhumattakaan ihan taloudellisesta puolesta, uudelleen kouluttautuminen ei tapahdu käden käänteessä. Riippuu myös paljon iästä, siitä minkälaislla paikkakunnalla asuu ja aikaisemmasta koulutuksesta, että mitä uusia uramahdollisuuksia ylipäänsä on.Ylipäänsä se, että pystyy tekemään melko vapaasti valintoja, on tietyllä tapaa hyvin keskiluokkaista. (Keskiluokasta kirjoittaa muuten aivan tosi hyvin sosiologi Esa Karonen Ilmiö-mediassa.)Samaan aikaan on kuitenkin mielestäni ihan virkistävää kuulla sellaisten ihmisten kokemuksia, jotka ovat oikeasti päräyttäneet ja sitten vaihtaneet alaa. Pyysin podcastiini vieraaksi Maiju Päivärinnettä. Hän kertoi, että hän ikään kuin vain päätyi tilanteeseen, että viulunsoiton harrastuksesta tuli ammatti. Hän ei erityisemmin koskaan halunnut ammattiviulistiksi, mutta niin moni auktoriteetti nuoruudessa ohjasi häntä siihen suuntaan, että hän lopulta vain huomasi tekevänsä sitä työkseen. Fiilaan tätä, ja olen itse asiassa kirjoittanut taannoin jopa Hesariin esseen siitä, miten omassa nuoruudessani musiikkiharrastuksesta pyrittiin tekemään harrastajalle ammatti, vaikkei tätä olisi itse halunnut.No, saatuaan lapsia ja huomattuaan, miten epäsäännöllinen työaika, palkka ja ylipäänsä työkuviot muusikolla on, Maiju Päivärinne päätti opiskella uutta alaa. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään intohimoa mielessään, mutta hänen ystävänsä ehdotti oikeustieteellisessä opiskelua. Maiju ei ollut koskaan kuvitellut voivansa opiskelevansa oikiksessa, hänen vanhempansa ovat perus duunareita ja lukiosta Maiju kirjoitti M:n paperit. Mutta ystävän kannustuksella hän sitten päätti kuitenkin hakea ja pääsi sisään.Kuuntele Maijun koko tarina uudesta Melkein kaikki rahasta -podcastjaksosta. Jaksossa puhutaan myös siitä, miltä tuntuu kun tulot kolminkertaistuvat.Toisaalta, yhtä kiinnostavaa on myös se, kun ihmiset tietoisesti vaihtavat pienempiin tuloihin, jotta voisivat elää enemmän omannäköistä elämää. Kirjoitin sitä jutun yle oppimiseen, kannattaa lukea. Raha ja palkka ovat siis tosiaan vain yksi puoli työelämässä.Mutta takaisin tähän tanssinopettajaan. En osaa yhtään sanoa mitä tekisin tuossa tilanteessa. Jotenkin tuntuu, että jos koko ajan ärsyttää tuo epäsuhta työn vaivan ja siitä saadun kompensaation välillä, niin ehkä alkaisin katsella jotain muuta. Elämä on niin lyhyt.Sitten taas voi miettiä, mitä yhteiskunnallisesti tapahtuisi, jos meiltä katoaisi yhtäkkiä valtavasti esimerkiksi juuri kulttuurialan työntekijöitä, joiden palkat ovat usein pieniä ja epäsäännöllisiä. Tämä on nyt ajankohtainen aihe, kun koronan vuoksi moni kulttuuri- ja tapahtuma-alan tyyppi on taloudellisessa ahdingossa. Kuten olen kirjoittanut, elämä ilman kulttuurielämyksiä ei mielestäni ole elämää. Voisikin ehkä sanoa näin ympäripyöreästi, että yksilötasolla haluaisin rohkaista: tehkää valintoja kohti tyytyväisempää elämää, mutta yhteiskunnallisella tasolla kauhistuttaa ajatus siitä, että "intohimoalan" tekijöitä katoaisi.Ja ehkä meidän pitäisi lopettaa tuo intohimoalasta puhuminen, kun kyllä hyväpalkkaisiinkin duuneihin moni kokee intohimoa. Se on ikään kuin kummallinen eufemismi. No niin, kuunnelkaa jakso, kommentoikaa tänne tai instaan.Pidän tänään illalla insta liven kello 21 ja siinä ajattelin keskustella teidän kanssa työelämän normeista, jotka olisi syytä kyseenalaistaa. Yksi niistä on mielestäni se, että kaikkien pitäisi koko ajan "edetä" urallaan (mitä se eteneminen edes on?) tai että palkan pitäisi koko ajan nousta. Työelämä ei ole enää sellaista kuin aiemmilla sukupolvilla! Tulkaa illalla juttelemaan!