Viikon kirja: Nalle ojentaa Suomea ja suomalaisia

Joulukalenteri on vähän sotkenut Viikon kirja -postausten tahtia (eli joka viikko ei ole ilmestynyt Tikin kirjoittamia hauskoja nostoja lukemastaan kirjasta). Tämä on roikkunut nyt niin pitkään luonnoksissa, että laitanpa postauksen liveksi. Tänään on muutenkin Hannen joulukalenteri-vuori!

Tällä kertaa Tiki on lukenut Nalle Wahlroosin päiväkirjojen kakkososan. Tämän jälkeen mäkin innostuin aloittamaan kyseisen teoksen, sillä myös Merja Mähkä sanoi, että tämä on erityisen viihdyttävä kirja. Merjan mielestä Nallen sivallukset suuntaan ja toiseen ovat kirjan parasta antia, Tiki taas vähän kritisoi niitä. Itse tajuan molempia näkökulmia: Juu, on vähän kurjaa disautella muita ihmisiä, mutta toisaalta, Björnin pilkan kohteeksi joutuvat ovat lähtökohtaisesti valtaapitäviä ihmisiä. Heidän ivailu ei ole suoranaista punch down -meininkiä, vaan ihan päinvastoin.

Viihdyin!

Tuhma Nalle kertoo, miten asiat meni

Suomessa on kaksi henkilöä, jotka voivat marssia maahan ja odottaa, että toimittajat kuuntelevat, kirjoittavat ja jättävät mikit kiltisti auki ilman kriittisiä kysymyksiä. Kun näiltä kahdelta ilmestyy mitä tahansa, näkyvyys on taattu. Molempien mielestä Suomi on aika paska maa – tosin hyvin eri syistä – ja molemmat asuvat ulkomailla.

He ovat Björn Wahlroos ja Aki Kaurismäki. He ovat tänä syksynä saaneet kertoa taas, mikä on pielessä, sillä Kaurismäeltä on ilmestynyt uusi elokuva ja Wahlroosilta kirja. En ole itse Kaurismäen elokuvien ystävä, joten olen näistä tutustunut vain Wahlroosin kirjaan.

Kyseessä on Wahlroosin muistelmien toinen osa. Ensimmäinen osa käsitteli hänen nuoruuttaan, akateemista uraa ja siirtymistä SYP:n palvelukseen. Toinen osa kuvaa 1990-lukua, jolloin Wahlroos SYP:stä irroitetun Wahlroosin johdossa muokkasi suomalaista yrityselämää. Kirjassa on useita kiinnostavia osioita esimerkiksi Finlandia-vodkan myynnistä ulkomaille, lyhyestä vaiheesta, jolloin Konetta oltiin myymässä ulkomaille ja monista media-alan omistuskuvioista.

Ensimmäisen osan tapaan kirja on kuitenkin hyvin epäanalyyttinen. Ensimmäisessä osassa seurattiin päiväkirjamaisesti 1980-luvun kasinovuosien nurkanvaltauksia kysymättä, oliko siinä mitään järkeä. Toisessa osassa Wahlroos kuvailee yritysjärjestelyitä kiinnittämätttä niitä juurikaan yhteiskunnalliseen kehykseen. Mieheltä, joka jaksaa haukkua Suomea paskaksi ja oli omien sanojensa mukaan muokkaamassa Suomen taloutta niin paljon, olisi kiinnostava kuulla laajempaa kehystystä.

Yksi kirjan erikoisemmista piirteistä on sama kuin edeltäjässään. Wahlroosista kirjoitetun epävirallisen elämäkerran mukaan hän on mukava mies kahden kesken, mutta jos seurueessa on useampi henkilö, alkaa nokittelu ja vittuilu. Tämän muistelmien alusssa Wahlroos sanoo, että ei haluaisi kirjoittaa kenestäkään ikävästi, mutta on tilanteita, joissa ei ole muuta vaihtoehtoja.

Näitä tilanteita tuntuu olevan aika paljon ja on vaikea ymmärtää, miksi julkisuuden ulkopuolella pitkään olleita henkilöitä täytyy haukkua edelleen. Myös Wahlroosin esihenkilönä SYP:ssä toiminutta Ahti Hirvosta Wahlroos jaksaa haukkua, vaikka kirja ei käsittele edes aikaa, jolloin he työskentelivät yhdessä. 

Hirvonen ei itse monesti mainitse Wahlroosia muistelmissaan Raha ja henki. Kirjassaan Erehtymättömät Markku Kuisma ja Teemu Keskisarja (aikana, jolloin Keskisarja oli vielä nousevat tutkija, ei meemi) kertovat suomalaisesta 1980-luvun pankkisodasta. Siinä kuvaillaan pääasiasssa myöhemmin Meritaksi ja sittemmin Nordeaksi yhdistyneiden SYP:n ja KOP:n kamppailu. Heidän kirjassaan mainitaan, että Ahti Hirvonen ei antanut potkuja Wahlroosille heti pääjohtajaksi nimityksensä jälkeen, koska halusi pitää hänet talossa purkamassa rakentamansa pommit.

Björn Wahlroos: Sateentekijät (2023)