Hetkiä joita en aio muistella

Kesä on ollut tähän mennessä taianomaisen ihana. On ollut valtavan paljon suloisia hetkiä, joiden tunnelmaan haluaisin palata muistoissani.

Mutta. On tämä kesä ollut myös paikoin aika raskas. Minulla on 0-, 3- ja 6-vuotiaat hyvin menevät lapsoset (okei, ei se 0-vuotias vielä sillee “mene”), ja se on teettänyt kaikenmoista.

Niinpä kirjoitan muistiin hetkiä, joita en aio muistella. (Hah, tämä on oxymoron!)

*

Aurinko paahtaa, paarmat surraavat ja minä roudaan kivistä metsätietä pitkin tuplarattaita jyrkkää ylämäkeä kohti huvilaa. Vaunukopassa itkee vauva ja alempana istuu venkoileva 3-vuotias. Vieressä 6-vuotias känisee, että käveleminen on niin raskasta. HAH! MINÄ SINULLE RASKAAN NÄYTÄN!

*

”Kulta älä pissaa tohon kivetykselle, se jää tahmeaksi.”

*

Takana on jo aika monta melko vähäunista yötä, joten olo on jatkuvasti väsynyt. Tämä tarkoittaa pohjantonta makeanhimoa, ja koska meillä on kaapissa koko ajan karkkia (virhe!), napsin salmiakkeja, hedelmäkarkkeja ja suklaapaloja pitkin päivää. Niinpä minulla on koko ajan vähän äklö olo, hampaissa sellainen eltaantunut töhkäkelmu ja tunnen itseni turpeaksi eukoksi. (Juu juu, pitäisi olla armollinen, synnytyksestä on vasta kolme kuukautta, mutta pitäisi olla hyperhyvä keholuottamus, jos ei kertaakaan tulisi vähän shaisse fiilis siitä, ettei mahdu edelleenkään oikein mihinkään omiin vaatteisiin.)

*

”Pliis pliis pliis älä heitä sitä hiekkaa sieltä hiekkalaatikosta nurmikolle.”

*

Inhoan itseäni tällaisena, mutta kun en vaan halua, että omat tai vieraiden lapset iskevät mustikkaiset, rasvaiset, ketsuppiset, perunaiset, puuroiset kätensä minun ARVO-NOJATUOLEILLE. Niinpä joudun jokaisen ruokailun yhteydessä noin seitsemäntoitsa kertaa pyytämään milloin keneltäkin, että voitko pestä kädet. (Lapsilla on ihastuttava tapa poistua pöydästä plääbimään nojatuoleja ja sitten palata syömään.) Kotona onneksi aika lailla kaikki huonekalut ovat niin rupsahtaneita, ettei tarvitse vahdata lapsia niin paljon.

*

“Haluun pelaa, mä haluun pelaa, miksen saa pelaa! Äiti sä oot tuplahuono äiti! Mä en haluais olla sun lapsi!” Kuusivuotiaan sanat eivät mua loukkaa (puhukoon mitä puhuu, rakastaa mua silti ja sen mä tiedän). Mutta tämä jatkuva, aivan-todella-todella-jatkuva väninä siitä, että pitäisi saada pelata tai sitten katsoa telkkaria. Ei. Pysty.

*

”Muurahaisia EI SAA TAPPAA! Mieti jos joku tulis ja liiskaisi sut kuoliaaksi ihan vaan huvikseen!!!!”

*

Rakas puolisoni, ei enää yhtään isävitsiä tai mun pää räjähtää. Ja mikset voi kiitä kunnolla, kun vein kaikki lapset moneksi tunniksi uimaan ja leikkimään serkkujen kanssa ja sä sait jäädä tänne renotutumaan. Ja oisit voinut sillä aikaa täällä siivota edes vähän! Ihme ukko!

*

Yöllä en saakaan yllättäen unta jonkun imetyksen jälkeen, vaan alan luuppaa päässäni inhottavia ajatuksia: Ehdinkö opettaa vauvan pullolle ennen elokuun loppua, jolloin se pitää laittaa hoitoon puoleksi päiväksi yhden työhomman aikana? En varmasti ehdi! Miksi se tyyppi kommentoi niin ilkeästi mun blogiin? Kuinkakohan isot ensi talven sähkölaskut on? Miltä täällä näyttää vuonna 2050, tuhoaako joku ilmastonlämpenemisen tänne tuottama hyönteinen huvilan ympäröivät metsät vai palavatko ne vai onko joku toinen valtio valloittanut koko alueen? Miksi sen mursun piti kuolla, tietty sen piti kuolla. Mulla on kaikki nyt niin hyvin, mutta ei tällainen onni voi jatkua vaan jotain varmaankin tapahtuu. Miten voin ikinä selvitä siitä, että vanhempani kuolevat jonain päivänä?

*

”Okei okei okei. Luetaan sitten taas Tompan parempi päivä. Perkeleen Tomppa.”

Lapsilla on kuolemavaihe (nyt molemmilla, aiemmin vain isommalla). Haluavat iltaisin puhua kuolemasta, miksi pitää kuolla, mitä sen jälkeen, kuolema pelottaa ja surettaa. Missä pappa on nyt ja missä se kuoli? Rauhallisena pysyminen on vaikeaa, kun väsyttää ja vauvahormonit itkettävät noin muutenkin vähänkään herkän hetken koittaessa. “Kullat, voitaisko vaikka muistella tän päivän kivoja hetkiä ja jättää kuolemasta puhuminen vaikka huomisaamuun?”

*

”Rakas on mahtavaa että sä olet omatoiminen, mutta älä kaada isosta lasikannusta vettä niin, että kuppi on aseteltu mun läppärin päälle.”

*

Vieraat ovat ihania ja koko huvilalla olemisen suola, mutta miten me taas ahmittiin niitä niin paljon tänne! Täytän ja tyhjennän tiskikoneen 5 kertaa päivässä, kun koko ajan pitää kattaa 10 ihmiselle aamupala, lounas, kahvi, illallinen, iltapala wääää! Sitten kun päästään Helsinkiin, en kutsu meille ketään kylään ekaan kuukauteen!

*

”Ootko nähnyt Didiä hetkeen? Eihän se lähtenyt rantaan. Heeeeeiiii!”

*

Pum! Pam! Mäiskis! Äääää! Äiti se löi! Juu niinhän se löi. Mutta oliko sun pakko rikkoa sen vaivalla rakentama legoalus?

*

”Jos te herätette tahallanne vauvan, niin mun oma hetki päättyy, joten sit päättyy kanssa teiän elokuvan kattominen!”

*

Imetän vauvaa uneen samalla, kun olen laittanut isommille lapsille leffan pyörimään. (Puoliso on viikon verran töissä Helsingissä, ja tämä on vasta toinen yö lasten kanssa keskenään huvilalla.) Yhtäkkiä kuuluu tuttu ääni: tussin suhiseva kärki osuu johonkin. “Älä ole se, älä ole se!” mietin ja ryntään olohuoneeseen. 3-vuotias on taiteillut puisen ikkunalaudan täyteen sinisiä kuvioita, osa on ikkunassa. Juupeli juu, niinpä niin.

*

Juuri kun vaippa on vaihdettu niin PRÖÖÖÖT!

*

Tuhoa, niin paljon tuhoa koko ajan. Lapsuuteni kirkkaanvihreä muoviämpäri pitää paiskata rikki kivikkoon, suklaat on hierottava nojatuoliin (kaikkea ei ehdi estää!), puhelimen pin-koodi on syytä näpytellä puk-koodiksi, vauvan makuupussiin pitää piirtää sinisellä tussilla, mustikat on hierottava terassiin, legot tiputella terassin lautojen välistä saavuttamattomiin, kaulakoru leikata saksilla rikki, maidot kaataa makuuhuoneen lattialle (ja jättää kertomatta asiasta). Ja koko ajan silmitön sotku, tahma ja lika kaikkialla. Välillä haaveilen ajasta, jolloin lapset ovat isoja ja eivät sotke täällä jatkuvasti. Sitten taas huvitun haaveistani: hankin koko paikan siksi, että niillä olisi kivaa täällä.

*

”Kulta vauvaan ei saa piirtää tussilla.”

*

Helle on ihanaa, joidenkin mielestä. Ei vauvan. Äää äää äää äää äää! Muut syövät terassilla äidin mulle synttärien kunniaksi leipomaa mansikkakakkua.

Minä olen pimeässä viilennetyssä huoneessa ja äää äää äää!

*

”Joo. Ei sit kuunnella Olavi Virtaa, laitetaan se Juranoid.”

*

Huvilalla on ollut ihanaa, ja sitten on ollut aivan kamalaa — hetkittäin. Mutta näitä hetkiä en ajatellut muistella sitten talvella.

Tai no. Luultavasti aion sitten kuitenkin. Koska kyllä näitäkin tarvitaan.