Vaupsukka on 4 kuukautta

Ooh, kolmannes vauvan vuodesta on jo takana!

Tämä on se vaihe, kun seuraa epäuskoisena vauvan toimintaa: mitä what vad??? Nyt se kääntyi selältä vatsalleen nurmikolla. No eiköhän se jäänyt yhden kerran vahingoksi. Oh! Se kääntyi uudestaan! Se oli varmaankin vahinko, ja tämä nurmikkokin on vähän loiva. Ei herra mun vereni, kääntyi taas! No huomenna se on varmaan jo unhoittanut tämän taidon.

Ja sit taas seuraavana päivänä: vielä tarmokkaampaa kääntymistä! Nyt se alkaa olla kuin vieteriukko, joka ponnahtaa selältää välittömästi vatsalleen.

Ja silti mä hassusti koko ajan odotan, että ”se palautuisi tavalliseksi” eli lopettaisi kääntymisen ja jatkaisi semmosta pikkuvauvan pötköttävää elämää. Tämä on kuin puhelimeen asennettu päivitys, josta ei nyt ihan voi olla varma, oliko se nyt hyvä asia.

Elokuussa meillä on alkanut “arki”. Se on ollut ihanaa.

Yleensä Putte (lempinimi, jolla ajattelin häntä täällä kutsua) herää kuuden–seiskan maissa, joskus jopa puoli kasilta. Ensimmäisen 15 minuuttia hän suorastaan kikattelee. Ölisee sillä lailla hirveän iloisesti, herään siihen poikkeuksetta hyvällä tuulella, sillä hyväntuulinen vauva – onko parempaa?

Sitten me tehdään kipinkapin aamutoimet. Minä vien yleensä isosisarukset päiväkotiin, jossa pitää olla 8.15, mikäli haluaa aamupalaa.

Tämän jälkeen minä suuntaan yleensä meidän kantapaikkaan, Vallilan Rootsiin kahville. Sinne valuu kavereita, äitiyslomalaisia, läppärityöläisiä, opintovapaalaisia. Yleensä siellä on aina joku tuttu, jonka kanssa voi juoda kahvit. Tai sitten menen johonkin kissanristiäiseen, tämä 4 kuukauden ikäinen on maailman paras avecci. Se kiertää sylistä syliin, tuo iloa ympärilleen, ölisee ja naureskelee kovasti. Viihtyy!

Noin ysin aikoihin hän nukahtaa semmosille puolen tunnin aamu-unosille, jona aikana ei itse ehdi aloittaa tekemään mitään “järkevää”, joten turha edes yrittää.

Sitten käppäilyä, ja jossain vaiheessa lounas. Musta tuntuu, että noin kolmena päivänä viikossa syön ulkona, loppuina vedän jotain feelian linssikeittoa himassa.

Unirytmiä Putella ei oikein ole, heräilee ja sammahtelee, ei yleensä nuku yli puolta tuntia. Mutta se on ihan ok. Didi nukkui tuon ikäisenä kahden tunnin aamupäikkärit, mikä oli ihanaa (ja minä aikana ehti esim kirjoittaa blogia). Nyt se ei ole mahdollista, mutta kun ei odota tai toivo päikkäreitä, niiden lyhyys ei haittaa.

Mitään harrastuksia meillä ei ole vielä, mutta NYT! Ilmoitin pojulin vauvauintiin! Hän on meidän eka vauvauiskentelija.

Kotona iltapäivisin on joskus vähän semmosta tylsää, kun Puttea pitää viihdyttää. Mutta ei mitenkään kamalan, yleensä tanssin tai laulan tai jotenkin kujeilen sen kanssa. Poju kutiaa ihanan helposti, se on niin hauskaa! Onneksi se viihtyy jonkun aikaa leikkimatolla.

Ja hei uusia taitoja: tarttuu leikkimatosta roikkuvaan vekottimeen.

Neljän maissa haen isosisarukset. Sitten alkaa perus lapsiperhelaiffi: ruokaa, puistotreffit, sen semmosta, iltasekoilua.

Nukkumaan tämä menee joskus seiskan jälkeen. Elämä nelikuisen kanssa on vielä taivaallisen helppoa: ei hampaita, ei iltapuuroa, pelkkä d-vitaamiini ja yökkäri ja buubssi suuhun. Imettelen sitä ehkä tunnin illalla, lueskelen samalla kirjoja tai selaan somea.

Sitten kun hän on nukahtanut, luen Didille iltasadun. Typy nukahtaa ysin pintaan, minkä jälkeen alkaa minun oma aika.

Yritän että me Tikin kanssa katseltasiin telkkaria yhdessä. Mutta nyt mulla on meneillään niin monta omaa sarjaa, että pakko kattella ne yksin eka.

Öisin pojukka heräilee joskus yhdeltä syömään ja sitten viiden maissa siihen, että sen pissavaippa pitää vaihtaa. Muuten hän nukkuu tällä hetkellä aika kivasti! Tiedän, että tämä tulee muuttumaan, joten NAUTIN NYT KUN VOIN.

Just tänään sanoin Hannelle, että nautin tällä hetkellä elämästä vain aivan älyttömästi. Kuulaat syksyiset päivät, vaunulenkit auringossa, löysää aikaa, taidenäyttelyitä, lounaita, paljon kuolaisia pusuja (nyt niitä on alkanut tulla, rakastan!) ja tuon pikku töyhtöpään vauvantuoksua.

Tämä on niin ainutlaatuista, hän on niin ihana.