Vauva 11 kk

Äitä! (“Siis puhuuko toi sun lapsi viroa, sanoiko se aitäh?”)

Ätä! (“Ei kannattais hokea hätä, jos ei oikeasti ole hätä.”)

Uskokaa ihmiset, hän puhuu minusta!!! Minun nimeäni (äiti) hän toistelee, koska minua hän vain rakastaa!

Vauva on alkanut kommentoida asioita tällaisilla “sanoilla”. Se on niin niin ihanaa. Ätä ätä ja taputusta. Siinä on kommunikaatiota kerrassaan.

(Juu tiedän ilman, että bussissa olevan viisi-kuusikymppisen naisen tarvitsee tulla pitämään opettavaista pikku saarnaa: “Tuo jokeltelu on lapsen juttelua. Hienoa ettet sinä katso vain puhelimeen vaan juttelet takaisin!”

Teki mieli vastata hänelle: “Kiitos tunetamton nainen, olen kyllä lukenut oppaani ja tietoinen siitä, että lapsi jokeltaa ennen kuin puhuu täydellisiä lauseita Deleuzen olemisen yksiäänisyydestä, ja ainoa syy miksi en katso nyt puhelintani on se, että kaivoin jotain smoothieta repusta, jotta lapsi olisi tyytyväinen tämän bussimatkan, sillä kuulun niihin pahamaineisiin äiteihin, jotka hillitsevät lapsen mielialoja syöttämällä niille kaikenlaista makeaa matkaevästä. Syöttäisin rusinoita, mutta kun sillä ei oikein ole hampaita.”

En vastannut mitään.)

Hampaita on muuten kaksi alhaalla ja kaksi ylhäällä. Niillä ei vielä rusinaa raadella, mutta leipää tämä ukkeli rakastaa.

Vauva tykkää seisoskella mikrosekunteja ja nauraa päälle. Paitsi syöttötuolissa hän kyllä seisoo käytännössä melkein koko ruokailun (seisovan pöydän konsepti vielä hakusessa – osa puhumaan oppimisen prosessai on myös käsitteiden tarkentuminen), tosin silloin minä olen pitämässä häntä pystyssä, sillä hän on kuin vieteriukko. Pojojoing ja pystyyn. Muut lapset eivät mielestäni olleet tällaisia.

Ylipäänsä sanoisin, että vauvuuden rippeet ovat käsillä ja toinen jalka on jo pahamaineisessa kuolemanlaaksossa, jolla tarkoitan tietenkin vuotta yhden ja kahden välillä. Se on raskas.

Onneksi Putte vasta konttailee eikä kävele, mutta vauhti on kova ja suusta löytyi esimerkiksi tänään kipsilevyä. Tai betonimurskaa. Jotenkin oli onnistunut repimään sitä eteisen seinästä irti, en ole varma mistä seinästä, kantavasta vai ei, mutta valkoista töhnää oli suu täynnä.

Vauva myös halailee ja pussailee ja voi vitsi se on ihana ihana ihana!

Tosin eilen yöllä se yhtäkkiä lähentyi mun poskea ja puraisi isoisti. Jäi poski oikein sillä lailla kuumottamaan. Aamulla olin pettynyt, kun ei ollut jälkeä. (Tiedättekö kun on edelleen, kypsässä 35 vuoden iässä sellainen, että toivoo että jostain tuskasta tulisi “hieno mustelma” tai “iso haava”, jotta ihmiset voisivat ihastella, mitä kaikkea minä olenkaan kestänyt? Eli sama mikä silloin 5-vuotiaana, mutta nyt edelleen.)

Vauva on myös sillä lailla äidinrakas, että jos menen toiseen huoneeseen niin YHYYYYYYYY!!!!! Eroahdistus on jatkuvasti läsnä. Väsyneenä pahin, mutta kyllä noin muutenkin. Jos joku tuntematon häntä erehtyy katsomaan silmiin, niin valtavat kyyneleet ilmaantuvat välittömästi vauvan suuriin kauniisiin silmiin.

Se on rankkaa, varmasti myös vauvalle, mutta minulle, ennen kaikkea minulle.

Vaupsukalla on aika mukava rytmi. Herätys ennen seiskaa, ekoille päikkäreille 9.30–10.30 ja tokille päikyille joskus kahden kolmen maissa. Nukkumaan kasilta. Öisin juoskentelee maitoa ja se on minulle ihan ok.

Iskeeköhän jossain vaiheessa haikeus? Että viimeistä vauvakuukautta viedään? En tiedä, nyt olen jotenkin vähän innoissani taaperoudesta. Sellaiset pienet töpöttelevät ukkelit sandaaleissaan. Semmoista minä vähän jo toivon huvilalle ensi kesäksi.

Mutta voi että, kyllä tämä nykyinen pikku konttaaja on parhaassa iässään. Olen nauttinut hänestä niin paljon, niin kuin vain voi ihminen vauvastaan nauttia. Joka päivä, hirveän kiitollisena, tännä rakkautta ja pakahdusta.