Vanhemmuus on sarja korjaavia kokemuksia

Olen ollut kahden lapsen äiti puolisen vuotta. Minua jännitti aika lailla etukäteen, miten selviän tästä. Ihan käytännön jutut stressasivat: Mitä sitten, kun pitää saada kaksi lasta julkisilla paikasta toiseen? Tai kun pitää nukuttaa molemmat yksin? Entä mitä sitten, kun minun pinnani katkeaa? Miten Alppu reagoi vauvaan m?Olen tietenkin menettänyt hermot lukuisia kertoja, ja välillä olen kantanut rimpuilevaa 3-vuotiasta puistosta kotiin. Joskus nukuttaminen on ollut täysi katastrofi. Ja ensimmäisten viikkojen aikana isoveljestä tuli ihmishirviö. Mutta se meni onneksi ohi.Sanoisin, että tähän mennessä olen pärjännyt ihan hyvin.Olen nimittäin huomannut, että kaikki paranee harjoittelemalla.Pienet asiat: Olen oppinut, että jos pitää nukuttaa molemmat yksin (tein sen ensimmäisen kerran silloin, kun Didi oli kaksi viikkoa), niin laitan piirretyt Alpulle, nukutan Didin, minkä jälkeen voin rauhassa tehdä Alpun kanssa iltatoimet ja lukea sadut. Olen myös oppinut, että minun on kaikkein helpoin operoida julkisilla paikoilla niin, että vauva on vaunuissa ja Alppu on taaperotulassa tai kävelee. Kesällä vielä käytimme paljon noita ystävältäni Riikalta lainaamiani Phil&Teds-tuplavaunuja. Kuitenkin nyt kun Didi ei oikein suostu olemaan niissä, olen siirtynyt tähän systeemiin.Suuret asiat: Koko vanhemmuus ylipäänsään on yksi iso harjoituskenttä. Siksi toinen lapsi tuntuu paljon helpommalta: ensimmäinen oli treenikappale, nyt minä osaan tämän.Olen taivastellut lukemattomia kertoja, miten tämä vauvan vanhemmuus on nyt toisella kerralla niin monin tavoin helpompaa ja kivempaa kuin ensimmäisellä kerralla. Kun ensimmäisen lapsen kohdalla ekat kuukaudet olivat jännittäviä ja jopa vähän pelottavia, niin nyt toisella kerralla tuo itse vauva on mennyt ihan siinä sivussa, kaiken mukana. En ole ollut Didistä huolissani kertaakaan. En silloin, kun hän on tipahtanut sängyltä enkä silloin, kun hän on nukkunut poikkeuksellisesti miltei kolme tuntia. Hyvin se pärjää.Olen huomannut, että jos joku asia menee huonosti ja siitä jää karmea fiilis ja huono omatunto, niin aina tulee seuraava kerta, jolloin sen voikin sitten hoitaa paremmin. Sitä kutsun korjaavaksi kokemukseksi. Vanhemmuus on enimmäkseen asioiden toistamista, hyvin harva asia on ainutlaatuinen ja tapahtuu vain kerran.Koko toisen lapsen saaminen on ollut vanhemmuudelle korjaava kokemus.Ja oikeastaan koko elämä on sarja korjaavia kokemuksia. Tämä tuntuu tällä hetkellä lohdulliselta, kun koko ajan on uutta opeteltavaa ja sen myötä uusia epäonnistumisia. (Itse kullakin. Kuten vaikka Didillä, jonka syömisen opettelu on ollut tähän mennessä yksi iso huono vitsi.)Ennen kaikkea olen huomannut, että todella nautin tästä harjoittelusta. Tai ainakin siitä, kun pakon edessä opin hallitsemaan uuden tilanteen tyylikkäästi. Siitä tulee sellainen omahyväinen ja kaikkivoipainen olo, että ai että olin taas erinomainen.Kuvat: Alppu innostui palapeleistä sillä viikolla, kun Didi syntyi (koska kömmittyään kohdustani maailmaan Didi antoi hänelle lahjaksi shoppailemansa Autot-palapelin). Tämä on rauhoittanut monia tiukkoja tilanteita: palapelit ovat Alpun oma juttu, joihin vauva ei pysty osallistumaan.Lue myös:Yksi aivotärähdys ja sata pusuaLapsi on Narnian kaltainen paikkaKaksi ei mene siinä missä yksi – ja se on koko homman pointtiVanhemmuuden strategiani: empatia ja omahyväisyys