Toivo ja toiminta, parhaat lääkkeet ahdistukseen
Näinä aikoina luonnon tarkkailu rauhoittaa, oli kyse sitten linnuista Töölönlahdella tai metsästä Lammassaaressa.
En muista, että elämässä olisi ollut aiemmin hetkiä, jolloin uutisten lukeminen ja somen selaaminen olisivat herättäneet näin vahvoja fyysisiä reaktioita: Välillä keho on mennyt jotenkin aivan sellaiseksi tunnottomaksi lamaannuksesta, välillä olen pelännyt, että oksennan yhtäkkiä ja käytännössä koko ajan keuhkojen päälle on laskeutunut sellainen raskas möykky niin, että on vaikea hengittää.
Kai nämä ovat jotain paniikkikohtauksen esiasteita?
Tuntuu vähän irvokkaalta puhua omista ikävistä tuntemuksista kaiken tämän hirveyden keskellä, enkä tätä teekään siksi, että kerjäisin universumilta tai keltään sääliä. Olen vain huomannut, että asioiden ylös kirjaaminen auttaa. Kirjoitan näitä päiväkirjaankin, mutta ajattelin nyt laittaa julkisesti blogiinkin, koska ehkä joku, joka kokee samanlaista voimattomuutta ja ahdistusta (ja käsittääkseni aika moni tällä hetkellä kokee) voi saada tästä jotain.
Olen itsekin vähän yllättynyt siitä, miksi juuri nyt näin vahvat tunteet. Miksei silloin, kun Yhdysvallat lähtivät Afghanistanista? Miksei Syyrian sodan takia? Totta kai ymmärrän järjellä, että tämä on tietynlaista rasismia: jakautumista meihin ja muihin. (Ja siis tietenkin kurkkua on kuristanut mainitsemieni tapahtumien aikana, mutta ei tässä mittakaavassa.)
Ystäväni ja sosiaalipsykologi Tuuli Anna Renvik kirjoitti kollegoidensa kanssa Hesariin pari viikkoa sitten erinomaisen mielipidekirjoituksen, joka selitti tätä ilmiötä itselleni psykologiselta kantilta:
“Ryhmien välisissä konflikteissa, kuten äärimmillään sodissa, keskeistä on uhan kokemus. Uhan voidaan kokea kohdistuvan sekä henkilökohtaiseen että ryhmän turvallisuuteen, resursseihin, arvoihin tai elämäntapaan. Uhkatilanteessa ryhmäjaot korostuvat useasta eri syystä. Ihmiset pyrkivät määrittelemään moraalisen sisäryhmänsä, eli ne ihmiset, joista huolehtiminen on heidän moraalinen velvollisuutensa.”
Kun näkee netissä kiertävän kuvan minun lapsen näköisestä taaperosta vaippasillaan, jonka selän ihoon on kirjoitettu kuulakärkikynällä äidin yhteystiedot sitä varten, että pahin tapahtuu ja lapsen vaippamerkki on vieläpä samaa kuin mitä oma lapsi on käyttänyt, niin kyllä siinä vain tulee sellainen olo, että tämä voisi käydä meille. Ja samalla nousee myös erityislaatuinen moraalinen velvollisuus huolehtia.
Toisaalta, uskon, että empatia lisää empatiaa ja ymmärrys ymmärrystä. Veikkaan, että lopun elämäni tulen suhtautumaan pakolaisiin eri tavoin kuin aiemmin. Ilman sen suurempaa lietsontaa (en siis oikeasti millään lailla kuvittele, että Suomeen tulisi vastaava sotatilannetta) olen miettinyt hyvin konkreettisesti, millaista olisi joutua pakenemaan omasta kodista sotaa. Mihin majoittuisi, mistä saisi ulkomailla rahaa elämiseen, miten pitäisi lapset mahdollisimman turvassa? Pelottavia ajatuksia, joita moni ihminen on joutunut nyt ajattelemaan.
Yhteen konkreettiseen tekoon tämä pohdintani johti. Sain vihdoin allekirjoitettua Lupa elää -kansalaisaloitteen, jossa Suomessa pitkään asuneille turvapaikanhakijoille vaaditaan oleskeluluvan myöntämistä. Ihmisten pitää saada elämä käyntiin.
Suosittelen: allekirjoittakaa tekin heti!
Tuuli Annan ym kirjoituksen pointti oli siinä, että kriisitilanteissa ryhmäjaot kärjistyvät helposti mutta ihmisten välinen solidaarisuus tutkitusti murtaa niitä.
“Taustoistamme riippumatta voimme kokea yhteenkuuluvuutta rauhan ja inhimillisyyden puolestapuhujina. Vain yhdessä pystymme kamppailemaan konfliktin laajenemisen ehkäisemiseksi, myös yhteiskuntien ja yhteisöjen sisällä. Yhteenkuuluvuus auttaa myös jaksamaan raskaita aikoja, niin sodan keskellä kuin sitä seuratessakin.”
Tämä on hyvin sanottu. Pienet (tai isot) teot auttavat jaksamaan raskaina aikoina. Myös se, kun näkee muiden toimivan ja tekevän. Nousee yhteishenki. Nousee toivo.
Ihan sama kuvio pätee ilmastokriisin kohdalla. Kun muutkin tekevät ja puhuvat, tulee fiilis että tässä ollaan yhdessä enkä vain piipertele asioitani yksin.
Riikka Suominen sanoi eilen instassa hyvin:
“Karsastan ikuista toiveikkuuden vaatimusta. Ei ole pakko ja vain pösilö on toiveikas, jos toivoon ei ole syytä. Mutta itse saan toivoa siitä miten kaikki skarpeimmat tuntemanti ihmiset tekevät töitä ilmastokriisin torjumiseksi. Jos huolestuttaa, kannattaa muistaa ettet oo yksin. Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa välittää luonnosta.”
Jep, en minäkään ajattele, että sellainen naiivi toivo, että “kyllä kaikki hyväksi muuttuu, jatketaan samaa mallia” -meininki johtaisi mihinkään hyvään.
Jos me jatkamme näin, niin koko globaali tutkijayhteisö on samaa mieltä: olemme matkalla kohti helvetillistä katastrofia.
Ei helvetissäkään. Kyllä meidän pitää vaatia poliitikoilta, medialta, yrityksiltä – ja myös itseltämme tekoja. Olen iloinen, että IPCC-rapsassa puhutaan vihdoin myös yksittäisistä kuluttajista. Olen vähän ihmetellyt, että olemmeko niin hemmoteltuja lapsia, ettei kukaan uskalla sanoa meille, että kyllä meidänkin länsimaisten ihmisten elämäntyyli voi joustaa. Että jos poliitikko edes vihjaa siihen suuntaan, että mitä jos ei pidettäisi enää huonelämpöä 24 asteessa ja ajeltaisi huvikseen ympäri maita ja mantuja bensa-autolla, niin häntä ei enää koskaan äänestetä valtaan.
Nyt nämä kaksi kriisiä, Ukrainan sota ja ilmastokriisi, linkittyvät toisiinsa – ja niissä kyse on lopulta myös meissä, yksittäisissä perus pulliaisissa.
Hesarissa oli tärkeä analyysi siitä, miten politiikalla voitaisiin oikeasti saada aikaan niin isot pakotteet, että sota loppuisi nopeaan: energian tuominen Venäjältä Eurooppaan seis.
Joo, ymmärrän, kyse ei ole yhden yön yli tapahtuvasta muutoksesta, mutta jos tätä halutaan, niin voi olla, että se vaikuttaa ihan aidosti meidän kaikkien arkeen.
Filosofian ermeritusprofessori Timo Airaksinen sanoi, että kysymys kuuluu, kuinka paljon kansalaisten on tingittävä omasta hyvästään auttaakseen ukrainalaisia. Hän sanoi:
”Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kyllä meidän pitäisi olla kohtuullisen paljon valmiita kärsimään.”
Olen aivan samaa mieltä. Mun puolesta voidaan vaikka määrätä laki, että yhtäkään tilaa ei saa lämmittää yli 20 asteen, kunhan ei enää ostettaisi fossiilisia Venäjältä.
(Kun puhuin tästä instassa, Saksassa ja Englannissa asuvat ihmiset kertoivat, että ei siellä yli 20 asteessa asuntoja pidetä – suomalaiset ovat aika kermaperseitä talojen lämpötiloissa. Toki siihen vaikuttaa myös meidän hyvät talojen eristeet, mutta silti: meillä on varaa petrata energian käytössä!)
On meidän moraalinen velvoite tehdä kaikkemme, jotta tuo saatanallinen sota ja epäinhimilliset julmuudet loppuvat heti.
Mutta koska olen toivolla käyvä nainen, niin lopetan tämän postauksen toivoon. Eilen eräs seuraaja kysyi minulta, millaisessa yhteiskunnassa lapseni elävät kolmekymppisinä.
Olen tietoisesti päättänyt hylätä Mad Max -dystopiat ja keskittyä maailman parantamiseen. Nämä asiat eivät tapahdu itsestään, vaan niiden eteen on tehtävä töitä, jopa oman elintason uhrauksia. Mutta heitellääänpä nyt jotain.
Vuonna 2050 maailma on tällainen paikka:
Eurooppa on tehnyt siirtymän vihreään energiaan ajat sitten, ja 2050 se on täysin hiilineutraali. (Suomi on ollut pitkään jo hiilinegatiivinen.) Siirtymään liittyvät innovaatiot ovat luoneet uusia työpaikkoja ja tuoneet paljon vientiä. USA on niin ikään abouttiarallaa hiilineutraali, Aasia pitkällä prosessissa.
Rikas pohjoinen pallonpuolisko ei enää riistä kehittyvää etelää. Yritysvastuulait ja niiden rikkomisesta seuraavat sanktiot ovat niin tiukat. Varallisuuserot ovat tasaantuneet globaalisti verotuksella.
Hoivaa on alettu arvostaa sekä taloudellisesti että ammatillisesti. Siitä maksetaan kunnon palkkaa.
Monissa maissa on perustulo, mikä tekee työstä joustavampaa: ihmiset tekevät monia juttuja yhtä aikaa. Esim työskentelevät sekä hoivan parissa että luovalla alalla.
Kiertotalous on edennyt siihen pisteeseen, että luonnonvaroja ei juuri enää louhitaan maasta vaan jo kerätyt materiaalit kiertävät.
Yhdenvertaisuus ja monimuotoisuus on kaikessa itsestäänselvyys.
Helsingin kaduilla on enemmän puita kuin parkkipaikkoja.
Saa kommentoida toiveikkaita tulevaisuuden skenaarioita. En usko, että siitä aiheutuu kellekään mitään pahaa.
Samanlaisia keloja:
