Haikeaa ja tukalaa: raskausviikko 39

Onnellinen viimeisillään raskaana oleva nainen ja pasta.

On sunnuntaiaamu. Istun risti-istunnassa sängyllä, Triplan Sokos Hotellin 16. kerroksessa ja katselen kauas levittäytyvää horisonttia. Aurinko on värittänyt näkymän sen näköiseksi kuin oltaisiin ulkomailla, ehkä Bangkokissa.

Ensin tulee Keskuspuisto, sitten Pikku-Huopalahti ja kauempana olevia rakennuksia en enää tunnista. Tiki pelaa viereisellä sängyllä Codia puhelimellaan ja ähkii välillä, kun joku listii hänet (ja riemuitsee, kun hän listii jonkun).

Googlailin äsken miehen vasektomian hankkimista (kuten ihminen googlailee 39. raskausviikolla) ja aivan yhtäkkiä muhun iski valtava haikeus. Että tämä on ihan oikeasti oikeasti viimeinen kerta elämässäni, kun olen raskaana viikolla 39. Että tämän jälkeen mulla ei ole enää ikinä tällaista tyyppiä vatsassa möyryämässä.

Nytkin se jotain siellä äheltää, ei noita enää potkuiksi voi sanoa, vaan kyse on ennemminkin jostain epämääräisestä asennon vaihtamisesta. Hänen tilansa ei riitä muuhun.

Vauvan liikkeet ovat ihan alusta saakka tuntuneet vain ja ainoastaan ihanilta. Nyt joku ähellys kohti minun ulos pullahtanutta napaa tai nahkaa (vatsalihakset ovat poistuneet tieltä jo ajat sitten) saattaa vihlaista vähäsen, mutta silloinkin päällimmäinen ajatus on, että siellä sinä olet.

Vatsa on ihana ja kamala, ei päivästä riippuen vaan ihan koko ajan.

Nyt puhun vain ja ainoastaan itsestäni (ja tämä oli tämän postauksen ainoa disclaimeri), mutta huomaan, että omassa raskaudessani se, miten asennoidun tähän, vaikuttaa valtavasti olotilaani.

Nyt ihan vasta tällä viikolla olen päästänyt ensimmäistä kertaa sellaiset “loppuisipa tämä jo” -ajatukset päähäni. Kaikki on fyysisesti sujunut niin hirveän hyvin. Olen pystynyt helposti kävelemään pitkiäkin kävelylenkkejä (viime sunnuntaina 17 000 askelta oli kyllä jo vähän liioittelua, peräpasuuna soitti hoosiannaa seuraavan yön). Olen pystynyt istumaan, tekemään tietokoneella hommia ja telmimään lasten kanssa.

Enemmän kuin aiemmissa raskauksissa olen myös viettänyt jo tammikuusta saakka sellaisia arjen lepopäiviä, joiden aikana olen pötkötellyt sängyllä ja tehnyt aina vaikka yhden työhomman päivässä ja sitten lepäillyt lopun.

Totta kai viimeinen kolmannes on tuonut mukanaan nämä tavalliset: närästys, jos syö vähääkään liikaa, välillä vaikeuden hengittää, kun lapsen peppu on keuhkoissa ja ennen kaikkea öisen alaraajojen totaalipuutumisen, mikä on johtanut siihen, etten ole oikein nukkunut kunnolla enää viimeiseen kolmeen kuukauteen.

Mutta jotenkin tuntuu, että olen viimein oppinut olemaan raskaana. Että en syö kerralla liikaa (äsken hotelliaamiaisella en hakenut kertaakaan lisää!).

Että pitää levätä ja pitää tehdä hauskoja asioita ja pitää fiilistellä tätä kaikkea, koska tämä on minun once more with a feeling -kertani.

Ihminen, jonka silmät ovat syöpyneet vääränlaisen maiseman edessä.

Vääränlainen maisema, joka on syövyttänyt ihmisraasun silmät.

Eilen taas annoin itselleni luvan olla kiukkuinen mulkvisti. Olin nukkunut poikkeuksellisen huonosti ja lauantaiaamulla Alppu ja etenkin Didi halusivat taas sellaista aika rajua läheisyyttä. Didin on vain pakko koko ajan kiipeillä minun päälläni. Ymmärrän, olen vähän sellainen vuori, joka pitää valloittaa.

Meidän äbä ja Juha tulivat hoitamaan lapsia, ja me lähdimme Tikin kanssa viimeistä kertaa viettämään kahdestaan yötä hotelliin, tänne Triplaan. Tiki erikseen toivoi kylpyammetta ja minä taas olisin halunnut sen ihanan maiseman kohti Helsingin keskustaa ja rautatien kiskoja.

Mutta koska varasin huoneen, niin priorisoin tietenkin kohteliausuuttani Tikin toiveita. Kylpyammeellisia huoneita oli enää “viherpihan” suuntaan, ja sitten kun tämä maisema oli muuta kuin olin päässäni kuvitellut, sain aivan sellaisen 2-vuotiaan ihmisen hermoromahduksen. Sanoin Tikille, että nyt ei puhuta 15 minuuttiin, yritän koota itseni. Hän kuitenkin erehtyi sanomaan jotain jostain asiasta, mikä oli viimeinen niitti. Niinpä huusin ja kiukuttelin ja itkin puoli tuntia.

(Tiki kävi sillä aikaa kylvyssä ja kuunteli jotain muniinpuhaltelu-jazzia, mulkku!)

Sitten tuli onneksi nälkä ja päätin koota itseni. Lähdimme paikalliseen italialaiseen syömään, ja sitten meillä olikin super kiva loppuilta.

Katsottiin Areenasta pari jaksoa Transporttia (hyvä!), mietittiin, miten Didi mahtaa reagoida vauvaan ja mitä me voimme tehdä helpottaakseen sitä (päätettiin, että annetaan extra paljon huomiota tuolle pikku typykälle, Alppu tuskin enää kokee tuota niin voimakkaasti, sillä on jo vähän oma elämä, johon me emme kuulu niin kovin). Yritettiin miettiä nimiä (ei mitään toivoa!). Puhuttiin vähän Natoon liittymisestä, mutta vain vähän, koska koko aihevyyhti selvästi ahdistaa minua edelleen liikaa.

Nukuin yhtä huonosti kuin missä tahansa muuallakin (enää lapset eivät pidä minua kotona hereillä, siis jos ei lasketa tuota vatsassani olevaa Torsti Tattaria), mutta se ei haitannut, koska makoilu ja mietiskelykin oli mukavaa.

Se on iso ja se on kiva! Paitsi välillä aivan kauhea, etenkin silloin kun se menee kivikovaksi.

Tämä on osa raskaudesta nauttimista: puen sellaisen vaatteen ylleni, joka ei jätä arvailun varaa.

Mietin, että olenko ottanut tästä raskaudesta kaiken irti? Uskoisin, että olen.

Vaikka sanon, että oma asenteeni vaikuttaa siihen, millä fiiliksellä olen, niin hei haloo (kuten Alppu nykyään aina hokee, kaikkeen aina: “Hei haloo!”), kyllä raskauteen kuuluu myös voivottelu, marina, ähkiminen, säälin hakeminen. Kirsikka ja Vivian sanoivat jo viime syksynä, että koko tulevan vuoden minulla on oikeus valittaa niin paljon kuin huvittaa. Ensin raskautta, sitten vauvavuotta.

Miettikääpä sitä, rajaton oikeus valittaa! Ystäviltä myönnetty. Ja empatiaa vain tulee.

Ja Tikikin on selvästi sisäistänyt tämän. Hän oikealla tavalla pyyteli anteeksi kohtuutonta haluaan toivoa kylpyammetta huoneeseen eikä ollenkaan syyllistänyt minua pienestä angstauksestani. Ainoa oikea reaktio.

Aikoinaan meillä oli käytössä kolmen valituksen sääntö. No, nyt se ei päde. Nyt on meneillään loputtoman valituksen oikeus!

Mutta eihän tämä lävitseni vyöryvä haikeus pelkästään raskauteen ja sen viimeisiin hetkiin liity. Se liittyy siihen, että aika kuluu.

Ajan kuluminen oli meidän mammalle aina ihan hirveän vaikeaa ja kipeää. Niin vaikeaa, ettei hän suostunut juuri koskaan muistelemaan ääneen meille mitään menneisyyden asioita. Se on sääli, koska hänellä olisi ollut kaikkea kivaa kerrottavaa (hän oli vaihdossa Pariisissa 1950-luvulla, siitä olisin halunnut kuulla enemmän, oli kuulemma Einsteinin luoennollakin(!)).

Minä kyselin, mutta häntä alkoi itkettää. Muistan, kun ihan viimeisinä viikkoinaan maatessaan Puotilan vanhainkodissa, hän sanoi minulle: “Julia. Tajuutko sä, että siitä on silmänräpäys, kun olin sun ikäinen. Siitä on ihan silmänräpäys!”

Sillä hetkellä perustavanlaatuisesti ymmärsin, että 80-vuotias on ihan samanlainen ihminen kuin 27-vuotias. Ei mikään imaginäärinen vaka vanha vanus, vaan tavallinen ihminen. Ja että vuodet ja vuosikymmenet oikeasti kuluvat silmänräpäyksessä.

En tiedä, mitä hyötyä tämän ymmärtämisestä minulla on. Mutta yritän olla sinut ajan kulumisen kanssa, jotta pystyn muistelemaan lapsille ja lapsenlapsille aikanani asioita ilman, että se on liian kipeää.

Se tarkoittaa sitä, että minun pitää antaa välillä itselleni lupa ajatella ajan kulumista eikä vain sysätä sitä aina pois mielestäni (kuten arjessa tapahtuu aina). Se vaatii juuri tällaisia hiljaisia, rauhallisia hetkiä, kun voi katsoa horisonttiin, järvelle, metsään, mihin nyt ikinä katsoo ja keskittyä miettimään menneitä asioita.

Vaikka nyt tätä minun yhdeksän kuukauden raskauttani. Miltä tuntui saada tietää, että on raskaana. Mitä kaikkea teimme syksyllä lasten, ystävien, perheen kanssa. Pieniä arkisia hetkiä, viikonloppuaamuja, kun jokainen perheenjäsen touhuaa omiaan, akri-iltoja kun luen Didille uudestaan ja uudestaan Darth Vader ja poika -kirjaa (se on aikuisille suunnattu huumorisarjakuva, mutta jostain jumalan syystä Didi haluaa että sitä luetaan).

Kaikkea semmoista, joka tuntuu jatkuvan ikuisesti, mutta joka sitten on kuitenkin todellisuudessa jatkuvassa muutoksessa. Ne ovat juuri niitä hetkiä, jotka eivät tule takaisin, mutta jotka ansaitsevat tulla muistetuksi.

Meidän elämä kahden lapsen kanssa. Pian se on elämää kolmen lapsen kanssa.

Auringon laskiessa maisemakin alkoi tuntua kivalta.

Välillä olen ajatellut, että nämä äitiysloman vikat viikot ovat siitä tylsämielisiä, että vaikka etukäteen oli ajatellut, että sitten teen kaikkea ja nautin ja lepään, niin oikeasti olo on suuren osan aikaa niin tukala, ettei mikään oikein onnistu. Ei tee mieli tehdä mitään.

(Olin ajatellut käydä hierojalla, elokuvissa, lounailla ystävien kanssa, syödä vanukasta joka ilta. Mutta usein kun aamulla herään, olen niin väsynyt ja olo on niin raskas, etten oikeastaan haluakaan tehdä mitään, ei tee mieli välttämättä edes iltavanukasta – SOS!)

Mutta nyt kun olen saanut taas vuorokauden levätä ilman lapsia(!), on sellainen olo, että kyllä sitä voisi vielä yrittää tämän vatsankin kanssa nyt nauttia näistä ajoista. Vähintäänkin tehdä viime vuodesta valokuvakirjan valmiiksi ja muistella kulunutta. Ja käydä siellä leffassa ja vähän syömässä.

Nautiskella, fiilistellä.