Heinäkuun säkenöivät hetket
Kesä on kudelma hetkiä, jotka haluaa painaa ikuisesti mieleensä. Etenkin tänä kesänä, kun minulla on pieni vauva sylissäni, tiedän että käsillä on nyt senlaatuista taianomaisuutta, että tähän pitää keskittyä. Juuri tällaista välttämättä saa enää koskaan elämäänsä.
Nyt on heinäkuun puoliväli, ja se on hujaus vain ja saapuu elokuu.
Illalla ripustan oranssimustaraitaisen päiväpeiton ikkunan eteen ja huone hämärtyy. Auringonlasku yrittää kimmeltää länteen antavan ikkunan raoista sisään.
Kömmin vauvan viereen ja nostan paidan, hän alkaa syödä. Välillä nostan pötjykän pystyyn päästämään pienen tyydyttävän mörähdyksen, kun ilma tulee vatsasta kiusaamasta ulos. Näinä hetkinä vauvan tuoksua tekee mieli hengittää syvään sisään. Sen pieniä poskia on pakko pusutella ja hellyyttävän pikkuruista kehoa halata ja heijata. Hämärässä tämän ihanan helliminen tuntuu sanoinkuvaamattoman ihanalta. Minun vauvani! Minun rakkaani.
Sitten nostan vauvan toiselle kyljelle ja jatkan imettämistä.
*
Seison järven rannalla vauva sylissäni. “Äiti kato, äiti näitsä!” Ja minä todella katson ja minä näin. 6-vuotias on niin rohkea. Uimalasit päässä hän katoaa pinnan alle ja nousee esiin metrin päästä. Hymyilee ihastuttavaa etuhampaatonta hymyään ja näyttää valtavan onnelliselta. Meidän pieni on näinä hetkinä oppimassa uimaan, ja minä pakahdun ylpeydestä.
*
Lämmin tuulenpuuska saavuttaa ihon, taivas on kirkkaansininen. Kaksikko on ahtautunut samaan valkoiseen Otrhexin kylpyammeeseen plutaamaan. Vauva makoilee heidän vieressä ilman vaippaa äitiyspakkauksen makuupussin valkoisella puolella. Ölisee onnellisena, nauttii ilmakylvystään, kun toiset kylvystään.
Terassilta avautuva järvimaisema edustaa minulle kauneutta ja pysyvyyttä.
*
Perjantai-ilta, Tiki on tehnyt jo aamulla pizzataikinan valmiiksi, nyt hän muotoilee siitä sopivia palasia pizza-Ooniin. Me istumme terassilla Intiasta tuodun kankaan päällä. Laseissa on tonkka-roséta. Didi kiipeilee Juhan niskassa, ihastelemme pesänsä terassin rakoon tehneitä vauvahämähäkkejä (ovat suloisia!) ja Alppu kyselee, koska hän pääsisi pelaamaan taas Sonicia.
*
Istun siskon pihalla varjossa ja imetän vauvaa. Didi ja hänen vuotta vanhempi serkkunsa menevät leikkimökkiin. “Tule tänne nyt, minä olen tehnyt ruokaa!” Didi huutaa painokkaalla äänellä serkulleen. Alppu ja kaksi vanhempaa serkkua ovat keksineet kaivaa ison kuopan pihalle. Saavat luvan, siinähän kaivavat.
Tunnit kuluvat, me juttelemme Lotan kanssa omasta lapsuudesta, omasta vanhemmuudesta ja siitä, miten helpottavalta tuntuu, kun on päättänyt elää omaa elämäänsä mahdollisimman planeetan rajoissa. Ei tule totutettua lapsia johonkin, josta joutuvat sitten karvaasti myöhemmin luopumaan.
*
Lapset nukkuvat, Tiki lukee kirjaa. Kömmin hänen viereensä peiton alle. “Mä olen painanut mieleen onnellisia hetkiä viime ajoilta. Kerro sä sun onnellisista hetkistä?” pyydän. Alpun kanssa onkiminen, aamuhetkien rauhallinen vauva. Niitä on niin paljon.
*
Sataa vettä ja vihmoo. On ilta enkä ole vielä kertaakaan käynyt järvessä. Ei auta, on mentävä, jotta saan pidettyä mahdollisimman pitkään uinti-striikkini käynnissä. Laskeudun pyyhe päällä samettiset rappuset alas laiturille. Kapuan uimaportaat alas ja tunnustelen jaloillani tuttua kalliota, kotikalliota. Sitten järveen, kolme vetoa, hui miten kylmää, silti hymyilyttää. Äkkiä ylös lämpimään.
Sisällä Didi on syömässä iltapalaa. Hän kastaa rahkaan ja mehukeittoon sormensa yksi kerrallaan ja sanoo: “Mulla on jääsormi. Mä syön sen. Mulla on taskulamppu. Mä syön sen!”
Sitten menemme sänkyyn ja luen Tatu ja Patu kesäleirillä.
*
Vauva ei meinaa nukahtaa päiväunille. Otan sen syliin, kävelen terassia ees taas ja heijaan. Laulan kaikki kivoimmat laulut, Suvivirren, Lapsoset ketterät kotihaassa, Lapin häät, Oravan pesä. Talvella kotona ajattelen, että huvilan makuuhuoneen ikkunan edessä oleva kuusi on sen oravan pesäkuusi. Juuri tämä, jonka juurella nyt seison ja laulan, minun vauvalleni.
*
On aikainen aamu ja vielä vähän viileää. Olen keittänyt kaurapuuron ja hilppasen metsäpolulle kipon kanssa poimimaan puoli kupposta mustikoita lasten puuroon. Tuntuu alkukantaisen hyvältä syöttää lapsille aamulla suoraan pensaasta noukittuja mustikoita.
“Vitamiinipommi!” Didi on oppinut Pikku Kakkosen pelistä.
Lähdemme Didin kanssa kahdestaan metsään, niin kuin usein iltapäivisin. Hän saa näyttää reitin, minä seuraan. Löydämme aivan uskomattoman mansikkapaikan, metsämansikoita niin paljon kuin jaksaa syödä. Ja me jaksamme. Välillä poimin kourallisen ja annan sen typyn käsiin. Osa tipahtelee maahan, kun tyttö ahtaa niitä omaan suukkiinsa.
*
“Eikö niin että vauva on tuplasuloinen?” Alppu kysyy ja halailee pikkuveljeään olohuoneen lattialla. On, se on tuplasuloinen.
*
Kolme kautta kolme nukkuvat. Tiki ehdottaa, että katsotaan House of Gucci -elokuvaa. Tässä me olemme parhaimmillamme, analysoimassa kahdestaan, mikä leffassa toimii ja mikä ei.
*
“Minusta tulee somejulkkis ja minun ei tarvitse opiskella!” Alppu huutaa rehvakkaalla äänellä ja kikattaa. Mistä sä olet tuollaista oppinut? Et sä edes tiedä, mikä on some tai mikä on julkkis tai mitä on opiskelu.
“Isämiehestä tietty! Mutta äiti kerro mikä on some?”
No mäpä kerron, ootas miten mä sen sanoisin. Mutta opiskella sun tarttee kyllä.
*
Kolme lasta ja minä makoilemme taas lattialla. Täällä makoillaan tänä kesänä paljon lattialla. Kuuntelemme äänikirjaa. Olemme syöneet hyvin simppelin lounaan (perunaa, nakkia, porkkanaa) ja nyt on päiväkahvin aika. Edellisenä päivänä olemme kinastelleet, kaikki on tuntunut tahmealta. Tänään on taas raukeaa ja mukavaa. Dynamiikka on vähän muuttunut, kun Tiki on lähtenyt minun äidin talolle makoilemaan riippumatossa ja lukemaan kirjaa. Joskus lapset käyttäytyvät kivemmin, kun paikalla on yksi aikuinen. Aistivat, että niillä on nyt niin kova ylivoima, että äidille on syytä antaa armoa.
Kolmen maissa Tiki tulee takaisin. Minä lähden keskustaan drinkeille Börssin kattoterassille. Välillä pitää viettää aikaa erillään.
*
Ukkostaa. Musta yö valaistuu aina pikkuhetkeksi kerrallaan, vähän ajan kuluttua tulee upeat, mahtipontiset jyrähdykset. Minun kaikki kolme lastani nukkuvat samassa isossa parisängyssä. Näyttävät niin suloisilta, että itkettää. Tässä ne ovat kaikki, turvassa, minun rakkaat.
Miten saisin ne aina pidettyä tällä lailla turvassa? Miksi syvimpiin ja perustavanlaatuisiimpiin onnen ja rakkauden tunteisiin tunkee takavasemmalta tämä pelko?
Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa.
Pelko pitää laittaa aisoihin, sillä minä haluan nauttia nyt näistä, se on minun oikeuteni.
Lue myös:
Kun päivät sekoittuvat (huvilaelämää vuonna 2016)
Alpun toimet mökillä (huvilaelämää vuonna 2017)
Mieli pakahtui heinäkuussa (huvilaelämää vuonna 2018)
Pelkkää rakkautta mökillä (huvilaelämää vuonna 2019)
Merkityksellisyys on ajan mittaamisen tärkein yksikkö (huvilaelämää vuonna 2020)
