Ulos on mentävä
Aikaistin lasten talvilomaa ja pidin ne jo tänään kotona. Huomenna lähdetään Turkuun.
Ajattelin, että otetaan semmonen rento aamu. Pelasin Alpun kanssa Mariota, sen jälkeen rakennettiin olohuoneeseen, keittiöön, makkariin ja eteiseen Mario-rata, sitten vähän ruoanlaittoa sekä lounasta ja voilà, aamulla vielä siisti koti olikin aivan taas perus kunnossaan.
Tämän lisäksi kolme lasta alkavat jossain vaiheessa känistä ja vänistä, vauvalta lähtee semmonen yninä-äänimatto (se nukkuu niin lyhyet päikyt sisällä, ulkona ja mielellään liikkuvissa vaunuissa kunnolla). Sitten aletaankin jo vähän kinastella. Meidän on yksinkertaiesti vain poistuttava kotoa, muuten kaikki romahtaa.
Mä en tiedä, johtuuko se siitä että meillä on suht pieni koti vai meidän ihanista persoonista, mutta liian pitkään ei voida olla sisällä. Energiat kasaantuu ja lapset kirjaimellisesti hyppivät seinille (meidän sohva on semmonen hyppyjen ja kiipeilyn sekä majan rakentamisen luvattu maa + sohvatyynyt erinomaista Super Mario -rata-matskua).
Usein kun sitten lopulta saa lapset puettua (se onkin aivan jumalaton vaiva: 3-vuotias karkailee, heittäytyy spagetiksi, keksii aina viimeisen toimitettavan asian, sitten onkin hanskat kadoksissa miten ne voi aina olla kadoksissa ja samalla tietty vauvan huuto yltyy, kun sillä on kuuma ulkovaatteissaan, ja 7-vuotias haluaa kertoa hauskoja juttujaan, jotka on kyllä hauskoja, mutta mikä siinä on että lapsi ei voi multitaskata ja kertoa JA pukea SAMAAN AIKAAN, vaan kaikki aina pysähtyy jos juttua lähtee tulemaan), niin ah.
Ulkoilman hengittäminen on avuoista. Se ensimmäinen henkäys, kun on astunut rappukäytävästä pihalle. Vihdoin kaikki on hyvin. Joskus jopa Alppu sanoo, että “Äiti jotenkin täällä on parempi tunnelma”. AI JOTENKIN? SIIS TUHAT KERTAA PAREMPI.
Kuin taikaiskusta väninä ja käninä jää taakse ja ihmiset astuvat sellaiseen retkeilymoodiin ja hommat rullaa.
Mun sisko yksi päivä ihaili, että meidän lapset jaksaa kävellä niin pitkään, kun oltiin retkellä Suomenlinnassa. Mä en ole koskaan jotenkaan osannut arvostaa tätä, mutta kieltämättä ne kyllä kävelee. Kesällä mulla saattaa olla 20 000 askelta mittarissa (ja jollain 6-vuotiaalla vielä ehkä puolet enemmän). Mä olen vaan niin tottunut siihen, että kun ei ole autoa, ja julkisilla ja jalan liikutaan, niin sitten kanssa liikutaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole, jos haluaa kokea kaikenlaisia kivuuksia.
Me ollaan hyviä retkeilijöitä. Tarpeeksi eväitä, tarpeeksi aikaa leikkiä, ja tietyllä tapaa semmosta aika lasten ehdoilla ja lapsivetoista tekemistä, niin kyllä aikuinen viihtyy. Etenkin kun yleensä meillä on joku toinen perhe mukana.
Ja musta on ihanaa käydä kaikissa lapsipaikoissa (Hoplop, Heureka, Oodi, Lastenkaupunki, Museo Leikki, Kansallismuseon vintti, kirjastojen lasten alueet, mitä näitä nyt on), koska tämä elämänvaihe on nyt, ja sitten sitä ei ole enää myöhemmin. Niin mä haluan nyt nauttia ja ottaa kaiken irti tästä. Tietty käydään myös perus museoiden näyttelyissä, mutta niissäkin siten, ettei lapset ihan kuoliaaksi kyllästy ja ala rettelöidä.
Oon myös huomannut, että tietyllä tapaa tykkään olla yksin vastuussa kolmesta lapsesta vs puolison kanssa retkeily. Tämä siksi, että Tiki on usein levoton ja odottaa, että koska tää on ohi ja koska päästään kotiin, kun taas mä ihan mielelläni vain lorvaan poissa kotoa – sillä kotona on sitten sitä riehumista niin maan.
Sitten isommille reissuille (kuten Tallinnaan, Pyhälle tai Tanskaan) on kiva lähteä koko perheen voimin. Mutta näillä päiväretkillä mä viihdyn paremmin Raisan, Niinan, Kirsikan tai Vivianin tm katraan kanssa.
Voi olla, että jos meillä olisi isompi talo ja oma piha, niin ei tulisi samalla tavalla lähdettyä ja elämä olisi ehkä vähän leppoisampaa. Mutta tämä on pienen kerrostaloasunnon hyvä ja huono puoli: kaupunkia on käytännössä pakko käyttää olohuoneena viikonloppuisin ja lomilla. Muuten tapahtuu kauheita.
Lue myös:
