Raskausviikko 20: Rakenneultra
Näin viikolla 35+5 tuntuuu vähän hassulta palata raskausviikon 20 muisteloihin, miltei öö.. nostalgista? Olinpa minä nuori ja kokematon silloin (15 viikkoa sitten). Joka tapauksessa, tässä lisää raskausviikkohorinaa, olkaa hyvät!
RV 20: Rakenneultra
Rakenneultra oli tosi kiva kokemus! Siitä jäi sellainen olo, että taas ollaan yksi askel lähempänä sitä todellisuutta, että meille tulee oikeasti vauva. Koska kyllähän se edelleen tuntui ihan käsittämättömältä onnenpotkulta.
Syyskuun lopulla mentiin taas Kättärille. Kätilö oli taas tosi kiva, ja tällä kertaa ultraamiseen meni noin 20 minuuttia. Ensin se mittasi kaikenlaista, esimerkiksi reisiluun (sillä on oma reisiluu!), joka taisi olla jotain kolme senttiä pitkä, kuulemma vastasi 19+3 viikkoa, mutta tommonen heitto on kuulemma täysin ok:n rajoissa.
Sitten se kysyi, halutaanko me tietää sukupuolta. Mulle iski pakonomainen tarve huutaa, että KYLLÄ HALUTAAN! Mutta koska oltiin Tikin kanssa etukäteen puhuttu että ei, niin vastasin että ei. "Sitten me ohitetaankin tämä kohta", kätilö sanoi, ja hyppäsi babyn päähän.
Se mittasi pään, aivot ja jopa aivojen sisäiset pikkuaivot! (Herran tähden, munkaan pikkuaivoja ei ole koskaan mitattu!) Kaikki oli kunnossa, kallon muoto oli kuulemma kaunis. Sydämen se ultrasi tarkkaan, ja jopa napanuoran! Nyt esimerkiksi tiedän, että napanuorasta menee bebeen kolme verisuonta. Vatsan ja selän iho olivat ehjät, munuaiset löytyi.
Kamu hengaili siellä peppu "maassa" (eli ns perätilassa), mutta tässä vaiheessa se kuulemma voi kääntyä kaksikin kertaa päivässä ylösalaisin. Kuulemma potkiskeli mun virtsarakkoa (kiitos tästä), mutta sitä en tuntenut vielä. Muuten viikolla 20 huomasin jo ihan päivisinkin, kun bebbe liikuskeli siellä memään, koko ajan lujempaa.
(Tuohon aikaan valvoin paljon, kai mä jännitin sitä ultraa taas. Siksi oli todella lohdullinen tunne, kun joskus neljän aikaan yöllä tunsin oloni maailman yksinäisimmäksi, baby yhtäkkiä potkaisikin pari kerta ja ilmoitti, että et sinä yksin valvo.)
Siellä ultrassa näkyi, kun se hengaili jalat ristissä päänsä päällä. Kun mentiin taas Tikin kanssa pitämään ultrauksesta loppubriiffi kahvila Sävyyn, intoilin kovasti: "MÄKIN TYKKÄÄN AINA ISTUA JALAT RISTISSÄ! SE ON NIIN KUIN MÄÄ!" Johon Tiki vastasi tuttuun lakoniseen tyyliinsä: "Joo, ja sillä oli pää kumarassa. Mäkin tykkään aina olla niin."
Lisäksi bebeto yritti vähän imeä sormeaan – siinä kohtaa olin ihan superliikuttunut. SILLÄ ON SORMI! SE HALUAA IMEÄ SITÄ!
No mutta, kaikki oli kunnossa. Ensi kerralla kun nähtäisiin pikku-kamu, se olisi vatsan tällä puolen. Aikamoista! (Öö, paitsi että olen ollut tämän jälkeen nyt jo kolme kertaa ultrassa ja neljäs on tulossa, tuon perätila-asian vuoksi. Mutta näinhän mä luulin tuolloin.)
Tästä alkoi sitten toinen puoliväli, ja olo tuntui koko ajan paremmalta!
Opin: Vaikka mitä! Että sikiölläkin on pikkuaivot! Ja kolmen sentin reisiluu.
Ps. Raskaussaaga kokonaisuudessaan:
Raskausviikko 13 eli ensimmäinen ultra