Öyhökratiassa käytetään valtaa somessa

Olin tänään haastattelemassa Öyhökratia-kirjan kirjoittajia Jussi Pullista ja Johannes Koposta Helsingin kirjamessuilla. Oli super kiinnostava puolituntinen!

Miksi näin pompöösi nimi? Koska kirjoittajat esittävät, että olemme siirtyneet demokratiasta tietynlaiseen ”öyhökratiaan”, jossa somekeskusteluissa nostetaan tiettyjä asioita agendalle. Mistä kirjoitetaan perinteisessä mediassa, mitä lakeja kansanedustajat lähtevät ajamaan?

Kirjassa öyhökratia määritellään vallankäytön muodoksi, jossa keskeistä on retoristen ja teknisten taktiikoiden käyttäminen sosiaalisessa mediassa strategisten tavoitteiden savuttamiseksi.

Kysyin kirjoittajilta, ketkä sitten somessa pääsevät ääneen.

”Ne joilla on aikaa”, Pullinen vastasi.

Tällä hän tarkoitti sitä, että somessa roikkuminen vaatii aikaa: pitää seurailla mitä siellä tapahtuu, olla kommentoimassa vähän kaikkea ja toistella omia kantojaan. 

Tietenkin valtaa on ennen kaikkea niillä, jotka ovat hankkineet itselleen paljon seuraajia (kirjassa puhutaan seuraajistoista).

Kun paljon seuraajia keränneet ihmiset “öyhöttävät” somessa, syntyy kuvitelma, että näin kansa ajattelee. Sitten esimerkiksi poliitikkojen ja toimittajien on jollain lailla reagoitava esille nostettuihin asioihin – vaikkei ole mitään takuita siitä, että kansa ihan oikeasti olisi juuri näistä asioista kiinnostuneita.

Kysyin kirjoittajilta heidän mielipidettään: kummalla on enemmän valtaa öyhökratiassa, somevaikuttajalla, jolla on vaikka 100 000 seuraajaa vai kansanedustajalla?

En muista sanatarkkaa vastausta, mutta Pullinen sanoi hyvin, että poliitikko joutuu kohtaamaan realiteetit, joita somevaikuttaja taas ei joudu. Eduskunnassa tulee vastaan puoluekuri, sekä se, että poliittiset päätökset ovat aina kompromisseja. Eduskunnan kabineteissä on vaikea jyrätä näkemyksiään sellaisinaan läpi.

Vaikuttajana voi vaatia sitä sun tätä somessa, mutta kansanedustajana on vain yksi 200:sta.

Itse asiassa minua ja monia somevaikuttajia on pyydetty ensi kevään vaaleihin ehdolle monesta eri puolueesta.

Olen kyllä välillä miettinyt, että olisi hienoa lähteä politiikkaan, koska on tiettyjä asioita, joita olisi tärkeä ajaa. Mutta vaikuttaa siltä, että siitä pitäisi maksaa aika iso hinta, eikä vähiten juuri tämän öyhöttämisen kannalta. Tuntuu, että poliitikot saavat yhä enenevissä määrin kaikenlaista kuraa naamaan, ja jos ei voi toteuttaa oman seuraajistonsa toiveita, tulee helposti heittiä juuri omilta.

Tällä hetkellä minun asemani on juuri niin lokoisa kuin mitä Pullinen kuvasi: sitä voi huudella vähän mitä huvittaa ilman, että tarvitsee tyytyä politiikassa pakollisiin kompromisseihin.

Tosin viime aikoina olen kyllästynyt sellaiseen yksinkertaistettuun, aika populistiseen huuteluun ja kuplautumiseen, jossa minun näkemys on oikea ja muiden typerä. Kohtelias keskustelu ilman ilkeilyä on mielekkäämpää. Kun oikeastaan aika harva asia tuntuu enää mustavalkoiselta (paitsi ihmisoikeudet, niissä olen mustavalkoisen ehdoton). 

Myöskään rahan takia en ikinä lähtisi politiikkaan. Kansanedustajan palkka on 6614 euroa kuussa, mikä ei suoraan sanottuna ole huima verrattuna työmäärään. Saman summan tienaa muualla helpommin.

Tietenkin moni kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu on nykyään vahvasti myös somessa vaikuttamassa. Seuraan monia, ja minusta on tosi kiinnostavaa nähdä poliittista arkea. Kuulla päätöksenteoista ja nähdä prosesseja ja politiikan arkea.

Mutta. Oikeasti poliittiset neuvottelut ovat paljon monimutkaisempia prosesseja kuin mitä somessa ollaan totuttu näkemään. Niitä on aika vaikea performoida vaikkapa instassa.

On myös kiinnostavaa, miten vaikkapa puoluekurille käy, jos puolueen joku oma tyyppi on somessa hirveän suosittu. Voiko hän lähteä sooloilemaan?

Olen miettinyt vaikkapa tätä ilmiötä, että oma puolue päättää eduskunnassa yhtä ja sitten yksittäinen poliitikko vaatii somessa toista. Tällaisia nähtiin vaikkapa hoitajalakon aikaan. Hankalia tilanteita.

Sitten puhuttiin vielä öyhökratian tehokeinoista. Millä eri tavoilla sitä viestiään saa somessa esille ja läpi?

Niitä on monia, kuten:

Osapuolittaminen: Jos et ole täysin samaa mieltä minun kanssani, olet täysin minua vastaan. Pakotetaan valitsemaan puoli, harmaata ei hyväksytä.

Olkiukon vastustaminen: Kaivetaan jostain keskustelun reunamilta joku aika marginaalinen, huru mielipide, ja sitten väitetään, että kyse on aivan yleisestä jutusta ja sitten aletaan puolustella verisesti omaa näkökulmaa. (On helpompi tuoda esiin näkökulma, kun voi lähteä puolustusasemista.)

Tunteiden esittäminen: Voidaan olla “pettyneitä”, “surullisia”, “järkyttyneitä” jostain asiasta. Tämähän on ihan hyvä maipuloinnin keino ihan livetilanteissakin :D Mutta siis pointti on se, että tiettyjä tunteita performoidaan, mutta ihan oikeasti ei kannata olla vihainen tai kovassa tunneryöpyssä, koska silloin tulee sanottua nopeasti ja hätiköidysti jotain, jonka vastapuoli sitten kumoaa helposti.

Toisto: Kirjassa oli yksi nerokas esimerkki asiantuntijasta, jolla on tapana käydä toistamassa oma näkemyksensä milloin mihinkin keskusteluun ilman, että hän jää seuraamaan tai osallistumaan keskusteluun yhtään sen pidempään (koska siinä menee aikaa ja vaivaa). Kun vain toistaa tarpeeksi, niin viesti alkaa upota.

Ja siis. Olen itse käyttänyt näistä varmaankin jokaista. Että en ole mitenkään tästä asiasta immuuni tai näiden yläpuolella.

Vielä loppuun sellainen, että öyhökratia on kirjoittajien mukaan täällä, eikä sitä tarvitse arvottaa välttämättä hyväksi tai huonoksi. Se vain on. Somen keskusteluilla on saatu valtavasti hyvääkin aikaiseksi, vaikkapa nyt #metoo, joka ei olisi noussut ilman somea.

Sen sijaan asioita kannattaa kyetä tarkastelemaan analyyttisesti ja tajuamaan, milloin joku vaikkapa yrittää manipuloida. Ja ylipäänsä on aina hirveän tärkeää pohtia, missä valta on. Kansan äänestämillä kansanedustajilla vaiko somessa paljon seuraajia keränneellä ihmisellä. Vai kellä?

No niin, lukekaa kirja, tämä postaus ei nyt aivan tehnyt sille oikeutta. Käytännössä kirjoitin tämän tuossa nukuttaessa lapsia pimeässä huoneessa puhelimen ruudulle. Seli seli!

Okei jos ihmettelette, miksi olen kuvittanut tämän postauksen omalla naamallani, niin vastaus on: NAAMA MYY!

Ja toinen vastaus on tietenkin se, että tässä on erinäisiä selfieitä vuoden takaisesta projektista, jossa tehtiin Yle Areenaan kuusi lyhyttä videota otsikolla Julia Thurén: Vihan valtatiellä. Siinä pureudumme siihen, miksi netissä keskustelu menee helposti ilkeilyksi.

Musta on liikkistä, miten edelleen ihmiset pysäyttelee mua ja kertoo, että ovat nähneet ne jaksot ja tykänneet. Kattokaa tekin, jos ette ole vielä katsoneet!

Mutta nyt: mitä ajatuksia nämä mun vähän sekavat pohdinnot tämän päivän kirjamessukeskustelusta herättivät?

Previous
Previous

Naiset nautiskelivat Jyväskylässä

Next
Next

Syysloma meni kieltämistä performoidessa