Onnellisia päiviä

Viime päivinä on ollut epäuskoinen olo. Että oliko tämä tämmöinen elämä mahdollista? Että aurinko lämmittää niin, että voi pelata lasten kanssa paljain jaloin puistossa palloa, juoda skumppaa Temppeliaukin kirkon kalliolla vielä iltayhdeksältä ilman takkia ja istua aamulla terassilla läppärin kanssa t-paidassa.

Olo on huumaantunut rajoituskevään jälkeen. Ulkona pystyy näkemään ihmisiä, suurin osa suomalaisista on rokotettu, toivo on horisontissa!

Sovitaan, että yhden kappaleen verran saan valittaa keväästä, ja sitten palaan fiilistelemään elämän ihanuutta.

Tämä kevät on siis vain ollut aivan perkeleellinen. Koronan aiheuttama sosiaalinen tyhjiö on yksi, mutta omalla kohdallani paskuuden on aiheuttanut tietokirja, jota olen kirjoittanut päivät ja yöt. Minulle iski suuruudenhulluus ja päätin haastatella sitä varten yli 30 suomalaista asiantuntijaa, enimmäkseen superkiinnostavia tutkimuksia tekevää yliopistoväkeä. Lisäksi kysymykset, joita yritän siinä ratkaista, ovat saatanallisia. Miksi ryhdyin tähän? MIKSI?!!!! Miksi haluan tieten tahtoen kiduttaa itseäni, kun voisin olla tekemättä niin?!!!!!!

Kirja on vienyt elämäniloni ja kaiken aikani (paskekirjan takia en ole juuri pystynyt tätä blogiakaan päivittää, kuten varmaan olette huomanneet).

Voisin käyttäää tuohon kirjoittamiseen kaiken valveillaoloaikani, ja silti tuntuu, että pitäisi saada lisää aikaa. Kirjan kirjoittaminen on myös siitä vähän hanurista, että siitä ei oikein saa rahaa. Sain tosin Jokesilta 4000 euroa verotonta apurahaa, mikä oli ihanaa! Toisaalta olen tehnyt tuota kirjaa kokopäiväisesti pian vuoden, joten 4000 euron palkka siitä ei oikein korvaa kunnolla kipua ja kärsimystä. Ennakkoa saan tuhat euroa, ja sitten jos kirja myy, niin rahelia tulee jonkun verran.

No mutta, en aio tämän jälkeen kirjoittaa pitkään pitkään pitkään aikaan, jos koskaan, mitään saastaisia kirjoja. Niin suurta tuskaa tämä vuosi on ollut kirjoittamisen kannalta.

Se siitä valituksesta!

Sitten takaisin iloihin! Lasten kanssa on ollut huippua viime aikoina! On niiin eri homma, kun ei tartte pyntätä niitä jumalattomilla kerroksilla vain voi tökätä Didin pyörän takaistuimeen ja lähteä Tervasaareen tapaamaan Viviania ja Kirsikkaa tai Teurastamolle jäätelölle.

Didi haluaa nykyään ”pyöräillä” kaikkialle, eli maleksia potkupyörä jalkojensa välissä eteenpäin ihastellen kaikkia moottoripyöriä, jotka tulevat vastaan. (Hänellä on joku prätkäfiksaatio, toisin kuin äidillään. Olen ikuisesti katkera sille mulkvistille, joka 12 vuotta sitten herätti joka arkiaamu kello kuudelta pärisyttämällä venkslattua moottoriaan kapealla Pursimiehenkadulla niin, että ääni oikein kimpoili kivitalojen seinistä toisiin.)

Syömessäni on kutkuttava toivo siitä, että tänä kesänä minä pääsisin vähän humpuuttelemaan! Edelliskesä meni pikkuvauvan kanssa, viime kesänäkin olin vielä aika kiinni 1-vuotiaassa Didissä, ja muutenin korona varjosti kaikenlaista kokoontumista. Mutta josko tänä kesänä olisi pussikaljoittelun ja laituriskumpuuttelun luvattujen hetkien aika!

Tuntuu, että monilla kavereillakin alkaa olla tilanne, etteivät lapset sido enää niin paljon kuin pari vuotta sitten. Muutamme juhannuksena Kakskertaan, mutta ajattelin että voisin käydä kerran tai pari yksin Helsingissä bailandeeroomassa kavereiden kanssa. Ja tietenkin toivon, että mahdollisimman moni ystävä tulee huvilalle.

Itse asiassa olen lähdössä puolen tunnin päästä pelkkien aikuisten ystävien kanssa huvilalle. Lapset jäävät Helsinkiin Josin kanssa.

Meidän uudet tyynyt ovat saapuneet vihdoin nojatuoleihin, ja odotan aivan sellaisella lapsellisella jännityksellä, että miltä ne näyttävät. Jos haluatte tietää, niin katsokaa tänään mun ig storyt. On nimittäin sataprosenttisen varma, että tuuppaan niistä sinne jonkinlaisen raportin. Hahhahaha.

Okei, sekalainen sepostus loppui, nyt pakkaamaan!