Oma tapa olla
Kello on 23.44, ja me käveltiin äsken Mariannan ja Raisan kanssa Kallion läpi Mirjan luota kukin koteihimme. Käytiin Mirjan luona saunomassa ja syömässä pastaa (ja tietysti juomassa viiniä). Tiki ja Alppu ovat Tampereella.
Olen ollut koko päivän ihan euforisissa tiloissa. Eilen oli mun viimeinen työpäivä ja tänään mun ensimmäinen päivä vapaana kirjoittajana. Heräsin aamulla ja ikkunasta tuli juuri sellainen alkusyksylle ominainen taianomainen auringon valo. Tunsin itseni niin onnelliseksi, että mietin, saako näin onnellinen ollakaan. Ja se onnen tunne tuntuu nyt seuraavan kaikkialle, minne menenkin.
Kun äsken käveltiin Torkkelinmäen yli, katseltiin kerrostalojen ikkunoissa palavia valoja ja mietittiin, että miten sitä syksyllä aina rakastuukin Helsinkiin niin käsittämättömällä tavalla. Juteltiin siitä, että jonain päivänä me vielä muistellaan näitä aikoja ja sanotaan itsellemme, että me oltiin vain niin järjettömän onnellisia tuolloin.
Marianna sanoi hyvin, että näin kolmekymppisenä sitä on löytänyt tavan olla. Sellaisen tyylin elää omaa elämäänsä, joka tekee jokaisesta päivästä melko lailla onnellisen ja hyvän. Nyt tuntee itsensä ja tietää esimerkiksi, että minä en halua stressata töistä vapaa-ajalla, vaan arvostan ihan älyttömän paljon vetelemistä lauantain ja sunnuntain läpi ystävien (ja lasten) seurassa. Enemmän kuin sellaisia kunnianhimoisia uraprojekteja, jotka syövät kaikki löysäilylle varatut tunnit. Tykkään tietysti töistä, mutta tykkään myös vapaudestani. Nämä ovat selkeitä prioriteettivalintoja, ja kun itsensä tuntee, osaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka tekevät onnelliseksi ja joista pystyy kantamaan vastuun.
Ympärillä on joukko ystäviä, jotka tukevat omaa olemista ja joiden kanssa ei tarvitse kelailla hetkeäkään, olenko nolo tai sanonko jotain väärin. Elämässä on ollut niin monta epävarmuuden vuotta, jolloin kuka tahansa on saattanut painaa pienelläkin kommentilla alas tai itsellään on ollut sellainen olo, että mä en täysin istu tähän porukkaan. Nyt tuntuu, että on löytänyt täysin omat tyypit, juuri tämä on minun viitekehykseni ja juuri nämä keskustelut niitä, joiden käymisestä eniten nautin.
Puhuttiin myös siitä, että kukaan meistä ei enää ota mitään tästä itsestäänselvyytenä. Meillä kaikilla on omat kokemuksemme siitä, miltä tuntuu elää painajaisessa ja joutua osaksi "väärää tarinaa", sellaista johon ei olisi ikinä halunnut joutua. Niitä juttuja, jotka eivät tehneet meistä parempia tai voimakkaampia ihmisiä (ehkä päinvastoin), mutta jos jotain, niin ainakin opettivat, että se mitä meillä on nyt käsillä, on arvokasta.
Syyskuu saa minut aina vähän haikeaksi tai vähintäänkin mietteliääksi. Kesä alkaa olla ohi ja ilmaan on sekoittunut sekä iloa että surua. Voi olla, että nyt puhuvat punaviini- ja sukmppapullo, mitkä me äsken neljään naiseen vedettin, mutta mä tunnen itseni valtavan kiitolliseksi tästä kaikesta, mitä on juuri nyt. Tiedän, että asiat muuttavat muotoaan ja mikään ei jatku ikuisesti, mutta se on luonnollista. Ja ehkäpä parhaat jutut jäävät. Näihin lauseisiin ei sisälly mitään mystistä suunnitteilla olevaa elämänvaihetta, päinvaston, juuri nyt toivoisin, että elämä voisi olla aina tällaista. Vapaata, kepeää, syvällistä ja kaunista.
Samoissa tunnelmissa:
Mökillä Mirjan, Raisan, Mannen ja lasten kanssa
Kuvat: Vietettiin viime viikon lauantai Mirjan vanhempien luona Tapanilassa Mirjan, Raisan ja Mariannan kanssa. Täydellistä.