Kiitos A-lehdet 2009–2017

Aikamoista. Tällä viikolla loppui mun peräti kahdeksan vuoden duuniputki A-lehdillä. Kolusin Demin, Trendin, Lilyn ja Avun sekä kaikenlaista muuta kiinnostavaa läpi, ja nautin näistä vuosista valtavasti. 

Torstaina haikeissa läksiäisissä puhuin työkavereille siitä, miten nämä vuodet olivat minulle uskomaton toimittajakoulu (ja se kuuluisa elämäm koulu):

Demissä opin kirjoittamaan niin, että lukija ymmärtää. Lehden sivuille ei päästetä yhtäkään puolivillaista lausetta tai juttua, jonka pointti ei olisi kristallin kirkas. Ei ole oikeastaan väliä, onko lukija 9- vai 99-vuotias, tekstin pitää olla ymmärrettävää ja selkeää.

Demissä opin myös sen, mitä tarkoittaa lukijan palveleminen. Palautetta tulee päivittäin monesta eri kanavasta, ja jos joku asia ei miellytä, se todellakin ilmaistaan (jopa runoin tai meemein). Toisaalta aina kun miellyttää, niin se kerrotaan sydäntä pakahduttavalla tavalla.

Demissä työskennellessäni myös tiesin aina, että teen työtä, jolla on merkitys. Meillä oli valtava vastuu kasvattaa suomalaisista tytöistä suvaitsevaisia (itseään ja muita kohtaan), sivistyneitä ja kivoja tyyppejä. Demin entinen päätoimittaja Jenni sanoi aina, että "me ollaan luultavasti kasvatettu Suomen tulevaa presidenttiä".

Kesä Apu-lehdessä taas opetti minulle sen, että ihmiset ovat saman arvoisia. Siis toki olen aina ajatellut, ettei joku ole parempi kuin toinen, mutta kesä, jolloin tein yhetnä päivänä road tripin Sirpa Pietikäisen kanssa Parikkalan patsaspuistoon ja minglailin toisena päivänä Jukka Rintalan kanssa Savonlinnan oopperajuhlilla sai mut ymmärtämään, että ihmiset ovat pohjimmiltaan aika perus pulliaisia. Sen jälkeen ei ole enää ujostuttanut soittaa juuri millekään isolle pampulle.

Lisäksi opin Avussa, mitä vittuilu voi olla parhaimmillaan. Mä en varmaankaan ole koskaan nauranut töissä niin paljon kuin sen kesän aikana. Avun toimituksen tyypit ovat kaikki uutteria kirjailijaneroja, mutta samalla myös täysin jalat maassa -tyyppejä, joilla on tapana tanssia melko epäeroottisen näköisesti maanantai-iltapäivisin sen jälkeen, kun viikkolehti on lähtenyt painoon.

Kaksi vuotta Trendissä ja Lilyssä perehdyttivät minut vahvasti suomalaiseen blogiskeneen. Niiden vuosien ansioista päätin itsekin lopulta perustaa blogin, kun en äikkärille jäädessäni halunnut luopua tästä melko koukuttavasta harrastuksesta.

Sisäistin myös vahvasti toimituksen "halataan ne kuoliaaksi" -mentaliteetin, eli sen, että jos joku vittuilee, niin ole sille takaisin överin ystävällinen, jolloin se luultavasti menee itseensä eikä kehtaa enää jatkaa öykkäröintiä. Tämä on toiminut omassa blogissa aivan sairaan hyvin. Ihan alussa saattoi tulla yksi tai kaksi kenkkua kommenttia, mutta nyt mulle ei tule mieleen yhtäkään kertaa, jolloin olisin pahoittanut mieleni jonkun kommentista. Siksi uskallan kirjoittaa aika mielipiteitäkin jakavista jutuista. (Ei puhuta tippi-gatesta!)

Ja siis tämä ystävällisyys on ihan aitoa. Nykyään, kun en ole enää yhtä tulistuvainen kuin nuorempana, ymmärrän ihmisten näkökulmia ja sitä, miksi ne kommentoivat kuten kommentoivat. Ja kun toista ymmärtää, on helppo olla kiva takaisin, vaikka olisi eri mieltä.

Hoh, sitten opin vaikka mitä triviaalia. Sen, että mikään ei ole liian absurdia demittäjien maailmassa, että käärmeet kyllä kakkaavat (soitin joskus Zoolandiaan ja kysyin tätä), että nettiuudistukset menevät aina aluksi päin helvettiä, että Justin Timberlake on face-to-face vähän nuiva tyyppi mutta Tarja Halonen juuri niin karismaattinen kuin etukäteen saattoi kuvitella, että jos eläisin keskiajalla olisin luultavasti jo kuollut ja että David Hasselhoff on aivan superkiva miekkonen (one-on-one-haastattelussa!).

Opin, miltä Helsinki näyttää helikopterista käsin (metsäiseltä!), miltä tuntuu lentää New Yorkiin ja takaisin 72 tunnin sisällä (väsyttävältä) ja millaista on olla duunin pikkujoulujen jälkeisenä päivänä töissä niin krapulassa, että joutuu ryömimään aina uuteen vessaan eri puolelle taloa, jottei jäisi kiinni siitä, että laattailee menemään pitkin päivän (tuntuu muuten todella, todella pahalta).

Ennen kaikkea opin, millainen hyvän työyhteisön pitää olla: Tasa-arvoinen, sellainen jossa naiset tukevat ja kehuvat muita naisia, jossa asioista sanotaan ennen kuin syntyy konflikteja ja jossa juodaan skumppaa silloin, kun on saavutettu jotain (eli aika usein).

Opin myös, että jollekulle ei ole väliä, onko hänen seinällään Demin toimitus vai joukko susia. Käytännössä katsoen nämä ovat sama asia:

Aikamoiset kahdeksan vuotta. Onneksi tuntuu siltä, että nyt kaikki on vasta alussa. Huomenna kävelen pari minuuttia himasta mun superihanalle työhuoneelle Vallilaan, avaan läppärin ja alan suunnitella yhtä vielä hetken salaista, mutta pian paljastettavaa projektia.

(Voi luoja, vihaan tällaisia cliff hangereita, mutta joskus sitä pitää tehdä juttuja just for the sake of drama.)

Kiitos A-lehdet! Oli upeaa!

Kuvat: Yhteen aikaan mulla oli tapana kerätä Demiin tulleita hauskimpia palautteita omaan sähköiseen arkistoon. 10–19-vuotiaat työt ovat ehkä parasta mitä maailmassa on. Niin aitoja, niin heittäytyviä ja niin hirmuisen hassuja ja suloisia. <3