Neljä mokaa ja kolme onnistumista palkkaneuvotteluissani
Palkankorotuksen pyytäminen on suoraan sanottuna helvetillistä. Ja todella tarpeellista, kun työskentelee yksityisellä sektorilla. (Kuten myös monissa julkisenkin tai kolmannen sektorin duuneissa.)
Mä olen pyytänyt palkankorotusta muutaman kerran. Olen sekä onnistunut että epäonnistunut neuvotteluissani. Sen sijaan mun palkkaa on korotettu urani aikana ehkäpä viisi tai kuusi kertaa, en ole pysynyt laskuissa. (Tulotasoni noususta olen puhunut täällä.)
Ensimmäinen mokani: Pyysin palkankorotusta sähköpostilla
Olin ollut pari vuotta työpaikassani, ja mun tehtävänkuva oli kasvanut ja muuttunut selvästi vaativammaksi. Palkkani oli noin 2600 euroa, mutta mun mielestä sen olisi kuulunut olla enemmän. Mua ujostutti palkankorotuksen pyytäminen ihan sairaasti, joten idioottina kirjoitin asiasta pomolle sähköpostin. Perustelin, miksi mun palkkani pitäisi nousta ja tittelin muuttua. Listasin jutut, mitkä kuuluivat nyt mun vastuualueelle. Pomo vastasi sähköpostilla, että ikävä kyllä titteli tai palkankorotus ei nyt onnistu.
Tämä oli multa idioottimaista siksi, että koko hommasta jäi aika halju fiilis. Miksen mä pyytänyt, että voitaisiinko jutella palkasta kasvokkain?!!
No, onneksi tämä ei sitten kuitenkaan koitunut mun kohtalokseni, sillä parin kuukauden päästä tästä episodista mun pomo vaihtui. Ensi töikseen hän vaihtoi mun tittelini ja nosti parilla sadalle eurolla mun palkkaani noin 2800 euroon.
Toinen mokani: Pyysin liian vähän enkä ottanut selvää, paljonko kannattaa pyytää
Hain uutta työpaikkaa. Halusin sen duunin enemmän kuin mitään, joten laitoin palkkatoiveen vain himpun verran korkeammaksi kuin mitä edellisessä työssä se oli ollut. Ajattelin, etten halua, että tämä jää siitä palkasta kiinni Pyysin 3000 euroa kuussa. Sain 3050 euroa kuussa. Jälkikäteen ajateltuna olisi todellakin pitänyt pyytää tyyliin 3300 euroa. Sitten vaikka olisin lopulta saanut sen 3050 euroa, olisi jäänyt sellainen olo, että "sain neuvoteltua itselleni hyvän diilin". Nyt jäi sellainen olo, että olin ressukka, joka ei osannut vaatia liikaa. En usko, ettenkö olisi saanut työtä, vaikka olisi pyytänyt palkkaa kunnolla. Siksi niitä kutsutaan palkkaneuvotteluiksi, ei palkkasaneluksi.
Typerää oli myös se, että tunsin ihmisen, joka teki tätä duunia ennen mua. Miksi hitossa en kysynyt hänen palkkaansa ennen palkkatoiveen pyytämistä?!
Kolmas mokani: En pyytänyt korotusta, vaikka työvastuuni kasvoi
Olin tehnyt unelmaduuniani pari kuukautta, kun mun työpari lähti menemään. Mulle jäi iso osa hänenkin hommistaan. Eräs reilu ja kiva mua vanhempi työkaveri pyysi mut yhtenä päivänä kahville ja sanoi: "Julia, sun vastuu on nyt selvästi kasvanut. Pyydä palkankorotusta."
Olin tästä huomaavaisuudesta tosi otettu, mutta idiootti kun olen, mamoilin, enkä sitten kuitenkaan mennyt pomon puheille.
Neljäs mokani: En puhunut kehityskeskusteluissa palkasta
Vuosikausia mä kuvittelin, että kehariessa ei kuulu puhua palkasta. Jostain taivaasta oli ikään kuin laskeutunut tällainen tieto mulle. Että siellä vain horistaan jostain henkisistä tavoitteista ja kehittymisestä ilman pienintäkään mainintaa palkasta. Ei pomon edun mukaista ole alkaa kysellä, että saatko mielestäsi tarpeeksi palkkaa. Mainitsin tästä joskus (yllätys-yllätys miespuoliselle) kaverilleni, joka oikein nauroi ja sanoi, että hänen keharinsa alkavat palkkapuheesta.
Ensimmäinen onnistumiseni: Laitoin palkkatoiveen kunnolla yläkanttiin
En ollut oikein varma, haluanko yhtä duunia, jota hain. Laitoin palkkatoiveeksi aika poskettoman summan, 4200 euroa. Periaatteessa joissain lafkoissa kyseisestä hommasta voi saada tämän summan, mutta tiesin, että tuolla ei. Ajattelin, että palkka voisi päätyä lopulta 3500 euroon, mikäli saisin duunin. Työhaastattelu meni hyvin, olin ihan fiiliksissä potentiaalisesta pomostani. Kun sitten lopulta tultiin palkkakohtaan, keskustelu meni näin:
Potentiaalinen pomo: "Tästä sun palkkatoiveesta. Se on aika yläkanttiin siitä, mitä meidän talossa tästä työstä tarjotaan. Voiko tästä neuvotella, mikäli sut valitaan tähän?"
Minä: "Kyllähän siitä voi."
Ja se oli siinä. Ei kiusallisuutta, ei vaivaantuneisuutta, ihan vain sanoja peräkkäin ja molemmille jäi reilu fiilis. No, en koskaan saanut tietää, minkä palkan olisin saanut, koska ilmoitin kakkoshaastattelukierroksella, etten sittenkään halua tuota työtä.
Toinen onnistumiseni: Kerroin pomolle tavoitteeni, saavutin ne, pyysin palkankorotusta
Olin tehnyt kyseistä hommaa noin puoli vuotta. Oltiin koko ajan kommunikoitu siitä, millaisia tuloksia haluttaisiin aikaiseksi. Hän kysyi multa, mitä seuraavaksi ja mä vastasin silloin melko mahdottomalta kuulostavan tavoitteen itselleni. Pomo piti tätä hyvänä ideana. Kun sitten hiellä ja uurastuksella pääsin tähän tavoitteeseen, laitoin heti pomolle meiliä, että katsopa tätä, voidaanko jutella palkasta. No voitiinhan me!
Sitten puhuttiin kahvilla hyvässä hengessä noin puoli tuntia seuraavista tavoitteista ynnä muista, ja lähdin siitä neuvottelusta itsellen oikein onnistunut palkankorotus taskussani.
Kolmas onnistumiseni: Olen oppinut virheistäni ja päättänyt, että palkka on arkinen puheenaihe
Me kaikki naiset ollaan kuultu noin seitsemäntoistatuhatta kertaa se, että naiset eivät pyydä tarpeeksi eivätkä tarpeeksi usein lisää palkkaa. Miehet pyytävät. Ja mun kokemuksen mukaan tämä menee just näin. Tai on aiemmin mennyt. Nyt on nimittäin sellainen kunnon voimaantumisen liike meneillään. On Ompeluseuraa ja muita Facebook-yhteisöjä, joissa naiset neuvovat toisiaan ottamaan palkkakehityksensä haltuunsa.
Ennen kaikkea mun omassa elämässä on tapahtunut sellainen asennemuutos, että raha on menettänyt gloriansa. Se ei ole enää mystinen tabu, josta piäisi jotenkin hiiskuen kuiskutella. Ehei. Rahapuhe on ihan yhtä arkista kuin kaupasta soijannakin ostaminen. Siitä voi keskustella kahvipöydässä ja siitä voi keskustella pomon kanssa palkkaneuvotteluissa ilman, että kädet alkavat täristä ja posket punottaa. Aina ei palkankorotusta saa, mutta tuntuu hyvältä, jos on ainakin yrittänyt.
Lisäksi discalmerina on sanottava, että tosiaan kaikissa ammateissa palkankorotuksen pyytäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Jos on valmiiksi määritelty taulukkopalkka, niin siinä ei sitten kamalasti neuvottella. Toisaalta tässä on se etu, että ainakin palkkaus on tällöin läpinäkyvää, eikä tarvitse mielessään hautoa pelkoa siitä, että samaa työtä tekevä kollega saa enemmän palkkaa.
En tarkoita, ettäkö rahasta pitäisi puhua koko ajan tai että joka kuukausi pitäisi mennä mankumaan pomolta palkankorotusta. En mä työtä tee pelkästään rahan takia. Mutta kuten aiemmissakin postauksissani olen sanonut, kyllä siitä rahasta jonkun verran kannattaa välittää.
Minkälaisia palkkaneuvotteluja te olette käyneet? Tuleeko mieleen jotain onnistumisia tai mokia?
Kuvassa: Mä ja Lotta käytiin purjehtimassa heinäkuussa. Tässä on myös metafora sille, että purjeveneen ruori (tai no meidän H-veneen kohdalla ohjauspinna) kädessä on ottanut oman elämänsä suunnan haltuun!
Lue myös muut rahasarjan postaukset:
6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen
Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)
Näin säästin 10 000 euroa vuodessa
Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa
Sijoitusstrategiani on laiskuus
Raha-asioista puhuminen parisuhteessa
En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA