Ammatin kysyminen on tylsä aloitus
Mun elämääni on rantautunut yksi kirjoittamaton etikettisääntö, jota olen alkanut noudattaa. Oivalsin tämän vapauttavuuden viime vuonna äitiyslomalla: Älä kysy ihmiseltä heti ensimmäisenä, mitä hän tekee työkseen.
Mä aloin käydä vuosi sitten syksyllä seurakunnan vauvakerhossa. Jokainen kerta aloitettiin laulamalla kukin vauva läpi: "Seela-kulta, Seela-kulta, kiva kun oot täällä." Siinä oppi nopeasti vauvojen nimet. Oli hassua, että mulla meni pari kuukautta, ennen kuin sain tietää, että Seelan äidin nimi on Pia. Siinä mielessä se oli noloa, että mä olin käynyt Pian kanssa monta kertaa lounaalla ja jutellut monista asioista, mutten tietänyt hänen nimeään. Tämähän on ihan tällainen klassinen äitiyslomajuttu: "Seelan äiti sanos etttä..."
Sen sijaan siistiä oli se, että nimen lisäksi en tiennyt Pian – tai kenenkään muun parinkymmenen naisen – ammattia. Me oltiin kaikki tasa-arvoisia äitejä, joilla oli ihan yhtä paljon kompetenssia keskustella vauvoista, politiikasta, kaupunkikulttuurista, päivän tapahtumista ja niin edelleen.
Vasta joulun jälkeen alkoi pikkuhiljaa jossain sivulauseessa paljastua, että tuo on lähihoitaja, tuo opiskelee psykoterapeutiksi, tuo on ulkoministeriössä juristina ja tuo opettaa alakoululaisia. Tässä vaiheessa mä olin tottunut näkemään nämä ihmiset ihan toisenlaisten lasian läpi kuin että mikä niiden ammatti tai koulutus on.
Totta kai mua kiinnostaa se, mitä ihmiset ovat opiskelleet ja mitä he tekevät työkseen. Ihmisten duuneista on älyttömän kiinnostava jutella. Mä tykkään itsekin kertoa mun työstäni, jos joku kyselee siitä. Ja toki työpaikka saattaa tulla aika nopeastikin keskustelussa esiin, eikä se tietenkään haittaa, eihän se nyt mikään tabu ole!
Musta itsestäni tuntui kuitenkin tosi kivalta esiintyä tuolla vauvakerhossa ihan vain Juliana (tai no Alpun äitinä, hehee), eikä toimittajana tai lehtitalon tuottajana. Mä en välttämättä edes koe näitä niin isoksi osaksi identiteettiäni, että haluaisin tuoda niitä välittömästi esille tavatessani uusia ihmisiä. Sitä paitsi jengillä on niin omituisia steterotypioita toimittajista, että välillä se on ihan jo vitsikästä. (Mulle on muun muassa sanottu, että nuortenlehdessä on varmaan helppoa olla toimittaja, kun siellä voi keksiä päästään niin paljon juttuja. Ööö what!)
Ennen kaikkea oli freesiä nähdä ihmiset ihmisinä. Missä muissa tilanteissa olisin tutustunut niin heterogeeniseen ryhmään naisia? Aina mää vaan ylistän äitiyslomaa ja sitä, miten se opettaa ihmiselle tosi paljon, ja niin tälläkin kertaa.
Vaikka olen nyt ollut töissä jo puoli vuotta, niin en yleensä enää kysy juhlissa uudelta tyypiltä, että mitä sää teitkään työkseksi. En kyllä osaa sanoa, mitä mä sitten aluksi kysyn. Viimeksi taisin kommentoida sitä, miten 30-vuotiaalle ihmiselle musiikkimaulla ei ole enää mitään väliä toisin kuin teini-iässä oli (silloin ei olisi voinut kuvitellakaan seurustelevansa hevarin kanssa). Tästä alkoi pitkä ja polveileva keskustelu. Eli ehkä vaikka sitten sillä.
Mitä mieltä olette ammatin kyselemisestä? Missä vaiheessa kysytte?
Kuva: Tässä näyttää siltä kuin mun ammattini olisi SAASTAINEN HIPPI.
Lue myös:
Puolison ei tarvitse tietää kaikkea
Älä aloita tuntemattoman kanssa keskustelua näin
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA