Mitä ikinä se vaatiikaan
Lapset leikkivät terassilla vanhoilla lastenvaunuilla.
Yksi oman elinaikani vaikuttavimpia puheita on EKP:n silloisen pääjohtaja Mario Draghin puhe heinäkuussa 2012. Siinä Euroopan keskuspankki tekee kaiken voitavansa, jotta talouskriisistä selvitään ja euro pelastetaan.
Whatever it takes.
Tuo kolmen sanan lause jotenkin nostaa minulle edelleen ihokarvat pystyyn. Että nyt tehdään kaikkemme, jotta tästä selvitään. Ja koska näin sanottiin, ihmiset ja taloudelliset toimijat luottivat, ja kriisistä selvittään. (Sanoisipa joku ilmastokriisistä samalla tavalla.)
Mutta juu, nyt en puhu mistään näin isosta tai mahtipontisesta asiasta, vaikka päässäni on syyskuussa pyörinyt nämä kolme sanaa.
Didi ja minun 1990-luvun lastenvaunut.
Päätin nimittäin kesälomalla, että aion järjestää elämästäni kivaa syksyllä. Mitä ikinä se vaatiikaan.
Kesälomalla tajusin, että viimeinen vuosi on ollut hyvin hyvin raskas. Korona on tähän tietenkin juurisyy: ei ole voinut järjestää itselleen kauheasti mitään kivuuksia – sillä minun elämäni kivuus lähtee yleensä muiden ihmisten tapaamisesta. Sitten kun aivot ovat menneet siihen moodiin, ettei ihmisiä voi nähdä, niin ei tule enää edes mieleen, että voisi.
Tämän on muututtava nyt. Aion nyt päättämällä päättää, että tänä syksynä minulla on kivaa.
Tähän mennessä olen keksinyt tällaisia kienoja: Vähemmän työtä (jep, blaa blaa blaa, yrittäjä vänisemässä siitä että kalenteri on täynnä, suhteellisen tympeä aihe). Mutta juu, aion tehdä vähemmän duunia kuin viime vuonna.
Haluan, että työhuoneella on fiilis, että voin jubailla ja juoda aamulla kahvia niin kauan kuin huvittaa. Tai käydä lounaalla ulkona, en syödä nopeasti mikrotettua pinaattikeittoa. Tämä vaatii sen, ettei työtä ole enempää kuin käytettävissä olevia työtunteja.
Pikkuveljeni Otto muuttaa syksyllä Helsinkiin, meidän lähelle. Päätettiin, että aletaan järjestää Sofian (samassa talossa asuva pikkusiskoni) ja veljen kanssa leffailtoja tai aletaan vaikka katsoa yhdessä jotain sarjaa. Tehdään rutiininomaisesti paljon kivuuksia yhdessä.
Äitini lupasi, että hän tulee syksyllä kerran kuussa viikonlopuksi Helsinkiin niin, että toisen illan hän hoitaa Sofian lapsia ja toisen mun! Eli treffi-ilta kerran kuussa minulle ja Tikille. Tämä on aivan uskomaton upgreidaus viimeiseen kahteen vuoteen. (Äbä tulee taas huomenna lauantaina!)
Eikä siinä vielä kaikki. Sovittiin Tikin kanssa, että molemmat saa kerran kuussa oman viikonlopun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että käyn joka kuu jonkun ystäväjengin kanssa huvilalla olemassa. Tuntuu ihan super luksukselta, että saa joka kuukausi olla kavereiden kanssa kaksi yötä jossain.
Lisäksi me aloitettiin Alpun kanssa kahdenkeskeisen harrastuksen. Ollaan alettu käydä sellaisessa arkkitehtuurikoulussa (eli askartelukerhossa) ja sen päälle syömässä. Tajusin nimittäin, että sitäkin kaipaan: kahdenkeskeistä aikaa lasten kanssa.
Haluaisin käydä uimahallissa viikoittain lasten kanssa. Kesällä uitiin joka ikinen päivä, mikä oli aivan ihanaa. No, vielä ei olla käyty kertaakaan, koska noilla on koko ajan nuha ja yskä.
Tämän lisäksi jatkan omaa soittoharrastusta ja otan aikaa sen treenaamiseen.
Didi juoksee kottikärryjen kanssa.
Ja sitten, kun syksy ja pimeys tulevat, aion tunnelmoida. Sekin vaatii aikaa ja päätöksen, mutta glögikauden avaan nyt lokakuussa, joulukoristeet laitan marraskuussa. Oikein joulutan ja fiilistelen kaikkea.
Ajattelin, että jos teen tällaisen tietoisen päätöksen, että teen syksystä mahdollisimman kivan, niin on todennäköisempää, että näin myös käy.
Whatever it takes.
Ja hei: jos teillä on jotain hyviä keinoja saada syksy onnellisemmaksi, niin kertokaa. Olen kiinnostunut!
