Rikki Bondista

Julia, Kirsikka ja Enni Bondin kutsuvierastilaisuudessa.

Mitä tässä voi sanoa? Olen ollut koko päivän aivan uskomattoman hajalla siitä, että viiden Daniel Craigin Bond-elokuvien putki on nyt päättynyt.

15 vuotta, 5 elokuvaa – melkein puolet minun 34-vuotisen tomumajan vaelluksesta täällä. Vuonna 2006, kun Casino Royale ilmestyi, olin vielä nuori naiivi tyttönen. En ollut tavannut nykyistä puolisoani (joka on suurin Bond-fani, jonka olen koskaan tavannut). Elämä ei ollut vielä koulinut minusta kyyntistä kantturaa, jolle mikään ei tunnu miltään ja elämä on täysin tyhjää ja merkityksetöntä. Oho, nyt taisin eläytyä liikaa Daniel Craigin Bondin rooliin. Oikeasti elämäni on ihan merkityksellistä nykyäänkin, ehkä jopa merkityksellisempää kuin abivuotena – koska minä olin for the love of god abiturientti (tekee aina mieli sanoa ABITUIRENTTI, mutta en sano) silloin, kun ensimmäinen Bond ilmestyi vuonna 2006.

Toki jo tuolloin Daniel Craigin syvänsiniset surusilmät jättivät minuun syvän vaikutuksen, ja kuten viime Bondin ilmestyessä, vuonna 2015 (herran tähden, silloin minulla ei ollut vielä ensimmäistäkään lasta) kirjoitin:

Tylyys, kylmyys ja itsevarmuus yhdistettynä hetkittäin pilkahtavaan herkkyyteen, oh! Ja se, että se on semmonen pelastettava hahmo. Siis joka naisen unelma. Edes pienehkö yhdennäköisyys Venäjän presidentin kanssa ei haittaa tässä tapauksessa.

Tuolloin pohdiskelin täysin relevantisti myös:

Mua pelottaa tänään mennä katsomaan Spectreä ensi-iltaan, koska vaarana on, että ajaudun johonkin tiloihin. Koska paitsi Craig, myös Craigin Bondit (siis jopa käsikirjoittajien lakon aikana tehty puolivillainen Quantum of Solace) ovat vain niin sairaaaaan hyviä leffoja.

Olisi pitänyt myös tällä kertaa varautua valtavaan tunteiden vuoristomyrskyyn (kuten eräs BB-osallistuja kerran ilmaisi atmosfääriään).

Julia iloisena vessassa ennen elokuvaa. (Vähänpä tiesin tyhjyydestä, joka pian saapuisi.)

Nimittäin, kun astuin 2 tunnin ja 43 minuutin tykityksen jälkeen Maximista ulos, tyhjyys valtasi sieluni, merkityksettömyyden ontto kaiku korvensi ruumistani.

Mitä odotettavaa minulla enää on? Olin odottanut Do Time To Dietä käytännössä kuusi vuotta, puolitoista vuotta intensiivisesti. Jokainen hetki, jolloin Bondin ensi-iltaa siirrettiin eteenpäin, oli isku syömeen. Mutta nyt käsitän, että siirto oli hyvä asia: sain hetken verran kauemmin pitää kiinni siitä ajatuksesta, että tulen näkemään uutta kuvamateriaalia Craigista ilman paitaa, synkeä, suorastaan vihainen ilme kasvoillaan, lausumassa matalalla pahaenteisellä äänellä painavia lauseitaan.

Toisaalta olo on helpottunut. Bondin ensi-iltaan tuleminen tarkoittaa minulle henkisesti sitä, että pahimmat kortsuajat alkavat olla takanapäin. Pahimmat rajoitukset puretaan, elämä normalisoituu.

Mutta voiko elämä ilman Daniel Craigin Bondeja olla normaalia elämää? En tiedä.

Mutta sen vain sanon, että kun menette katsomaan uuden Bondin (millainen ihminen ei menisi?) niin kiinnittäkää erityisesti alkutunnarin jälkeisessä purjehduskohtauksessa huomiota Bondin asuun. Paitaan ja shortseihin. Tai siis, turha tässä on mitään kehottaa, tiedän, että kiinnitätte.

Ja sitten kun menette, niin voimmeko käsitellä aihetta yhdessä, kenties vertaistuellisesti? En viitsinyt nyt puhua mitään elokuvan juonesta, koska en ole mikään julmuri, mutta siitä pitäisi kyllä päästä pian puhumaan.