Mitä olen uhrannut päästäkseni tähän?

Sain aivan älyttömän kiinnostavia kysymyksiä tähän kysy mitä vain -postaukseen (saa edelleenkin ehdottaa postausaiheita!). Etukäteen en edes tajunnut, miten hyvään saumaan tuo postaus tuli, sillä olen pystynyt poimimaan sieltä mahtavalla tavalla isoja keskustelunaiheita mun ja Tikin Suomi-trippiin. (Alppukin osallistui toki keskusteluun muun muassa kertomalla seuraavaa: "Kiveä tattuu!" Hän on huolissaan siitä, sattuuko kiveä silloin, kun kiven heittää maahan.)

Yksi tuossa postauksessa esitetty pysäyttävä kysymys oli: Mitä olen joutunut uhraamaan, jotta olen nyt päässyt tähän missä nyt olen?

Ensimmäinen reaktio oli, että en tietenkään mitään. Elämäni on niin mukavaa, että ei tässä mitään olla uhrattu. Mulla on elämässä ollut hirveästi hyvää tuuria, joten voivottelu siitä, mitä en ole saanut, kuulostaa irvokkaalta. Sitä paitsi uhraaminen on sukua uhriutumiselle, ja suhtaudun itseeni vähän turhankin armottomasti: itse olen elämäni päätökset tehnyt ja niistä on itse vastuu kannettava (vaikka en ajattele tällä tavalla oikeistoliberaalisti muista ihmisistä). Näin ollen ajatus siitä, että mieltäisin tekemäni päätökset joidenkin asioiden uhraamisena tuntuu vieraalta.

Mutta sitten kun tarkastelen kysymystä hieman neutraalimmin, ilman tuohon uhraus-sanaan kiinni jäämistä, niin totta kai olen uhrannut asioita, jotta olisin tässä. Tässä tapauksessa uhraaminen tarkoittaa sitä, että tekemällä yhden valinnan karsii toisen valinnan pois elämästään. Siitähän elämässä on ylipäänsä paljolti kyse, päätöksistä ja niiden seurauksista.

Jos oikein tutkailen itseäni, niin jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt monet päätökseni ajattelemalla yhtä tärkeää juttua, joka on ollut ylitse muiden: Olen parikymppisestä saakka halunnut lapsen. En heti enkä hinnalla millä hyvänsä, mutta mulla on noista ajoista asti ollut sellainen ajatus, että minä haluaisin olla äiti. Tämä kuulostaa hassulta ja jopa kunnianhimottomalta, koska nykyään vallalla olevaan uusliberalistiseen feminismiin tuntuu kuuluvan se, että naisen tulee tavoitella ensisijaisesti uraa ja vaurastumista, ei niinkään perhettä. Ja totta kai minäkin haluan uraa ja vaurastumista, mutta ennen kaikkea olen ajatellut, että lapsen saaminen tekisi minut onnelliseksi. En ehkä ole tietoisesti ajatellut näin, mutta tällä lailla jälkikäteen ajateltuna huomaan, että tämä halu on vaikuttanut moniin päätöksiini elämässä. Tämä johtotähti mielessäni olen uhrannut moniakin juttuja:

Olen uhrannut irtosuhteet ja deittailun. Aloin seurustella Tikin kanssa silloin, kun olin 21-vuotias, eli kävin kolmatta vuotta yliopistoa. Tätä ennen minulla oli kyllä ollut ihan hyvä määrä poikaystäviä, eli Tiki ei todellakaan ollut mikään ensimmäinen rakastettuni, mutta silti tuntuu, että aika nuorena me mentiin yhteen. (Tiki oli tosin tuolloin 27-vuotias, eli hän oli jo kokenut elämää.) Tajusin yllättävän nopeasti, että Tiki on tyyppi, josta haluan pitää kiinni, jonka kanssa haluan vanheta – ja jonka kanssa haluan saada lapsen.

Joskus mietin, että olisi upeaa, jos olisin voinut tavata Tikin vaikka kolmen tai viiden vuoden päästä tästä, ja rillutella menemään esimerkiksi Erasmus-vaihdon ajan tai silloin, kun Tinder rantautui Suomeen. Tämä olisi tietänyt paljon kutkuttavia kohtaamisia ja kiinnostavia anekdootteja elämästä, mutta ei. Ei se oikein mene niin, että ”hei otetaan pikku seikkailutauko ja hurvitellaan ympäriinsä ja jatketaan siitä mihin jäätiin”. Tai totta kai joillakuilla se voi mennä niin, mutta omalla kohdalla on pitänyt tehdä ihan tietoinen valinta, että joko me ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Ja vaikka ei olemisesta olisi seurannut varmasti kaikkea hauskaa, niin ei se olisi ollut sen arvoista, etten olisi saanut tätä, mitä minulla nyt on.

Olen uhrannut myös sellaisen nuoruuden irti olemisen tunteen. Mun aikuisuus koitti yllättävän nopeasti, kun sain 21-vuotiaana myös vakituisen työn omalta alalta. Tuohon aikaan, vuonna 2009 taantuma, yt-neuvottelukierrokset ja median murros olivat juuri alkamassa, joten ihan kaikki kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten hyvä tuuri oli, että sain vakityön hyvästä aikkarista. Ja olihan se. Olin tuossa samassa talossa töissä 30-vuotiaaksi saakka, ja sinä aikana opin valtavasti, loin hyvät verkostot ja tienasin rahaa niin, että sain esimerkiksi asuntolainan ensimmäiseen asuntooni.

Kuitenkin kolikon kääntöpuoli on se, että missasin päämäärättömän leijailun, kymmenittäin opiskelijabileitä ja hapuilevan pohdinnon siitä, että mitäs nyt seuraavaksi. En usko, että olisin ilman tuota duuniakaan koskaan lähtenyt Goalle soittelemaan djembeä puoleksi vuodeksi, mutta olisin taatusti reissannut enemmän, opiskellut vähemmän tavoitteellisesti ja enemmän huvitteellisesti sekä ehkä muuttanut hauskojen kesätyöpestien perässä ympäri Suomea eri paikallislehtien toimituksiin.

Nyt olen saanut viiden viikon kesälomat ja lomarahat 22-vuotiaasta lähtein ja käynyt kasista neljään töissä koko muun vuoden. En tietenkään pidä tätä minään suurena uhrauksena, päinvastoin olen ollut hyvin etuoikeutettu välttyessäni kesätyönhakustressiltä. Ja silti sitä aina joskus haikailee, että mitäpä jos olisin seilannut vapaammin vähän pidempään. Ajattelin kuitenkin aina (näin jälkikäteen mielestäni täysin virheellisesti), että jos haluan lapsen, niin äitiyslomalle on kiva jäädä vakituisesta työstä, joten parempi on nyt pitää kiinni siitä mitä on. (Jos saisin nyt sanoa 25-vuotiaalle Julialle terkkuja, niin sanoisin, että vakituinen työ on vain omituinen illuusio, älä ressaa.)

No, sitten se herttainen ”hapuileva pohdinto” iskikin äitiyslomalla todella lujaa vasten kasvoja, ja vietin puoli vuotta unettomana syvässä kriisissä siitä, mitä haluan tehdä elämälläni, kun kerran tämä lapsikin on nyt hankittu. Nyt onneksi elämä on taas tasapainossa ja tuntuu, että olen juuri siellä missä pitääkin.

Olen sulkenut monia muitakin ovia valinnoillani, tai no, jokainen valinta sulkee jotain, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kaikkea en kuitenkaan uhrannut. Kävin ulkomailla humpuuttelemassa Erasmuksessa (oman niitä irtosuhteita) ja elin vuoden kommuunissa, vaikka olin vakitöissä ja vakisuhteessa.

Ylipäänsä nämä mitä jos -ajatukset kannattaa pitää aisoissa ja perspektiivissään, koska ei elämä ole mitenkään ohi vielä. Ennemminkin nyt ajattelen, että sitten joskus, kun en ole enää ihan niin vahvasti vastuussa tuosta pikku ukkelistani, menen sekoilemaan jonnekin Aasiaan. Voi olla, etten silloinkaan hanki djembe-rumpua tai eksoottisia seksitauteja, mutta viisikymppisenä nämä sekoiluhommatkin voi tehdä sitten tyylillä – kun on varaa ja elämänkokemusta.

Mitä sinä olet uhrannut päästäksesi siihen, missä nyt olet?

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Sen vain tietää on surkea elämänohje

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN