Minä kerään muistoja, lapsi elää hetkessä
Me hengailtiin tuossa Mirjan kanssa yksi sunnuntai Kallion suunnilla. Tavattiin Karhupuiston lippakioskilla, käytiin puistossa riekkumassa ja suunnattiin sushibuffettiin. Sieltä mentiin Linnanmäelle.
Alettiin jutella siitä, että on meidän lapset kyllä elelee aikamoisessa yltäkylläisyydessä. Siksi saattaa joskus tuntua hilppasen epäreilulta, kun lapsi saa raivarin matkalla sushibuffasta Linnanmäen huvipuistolaitteisiin. Tekisi mieli alkaa horista jo, että ei minun lapsuudessani!
Mutta on se kyllä varmaan niin, että pari raivokohtausta tuli saatua omassa lapsuudessa, vaikka ympärillä olisi ollut pomppulinna ja poninratsastusta.
Tykkään miettiä sitä, mistä asioista Alpulle voisi jäädä jo muistijälkiä. Ei luultavasti vielä tästä kesästä, mutta ei sitä koskaan tiedä.
Väitän, että oma ensimmäinen muistoni on 2-vuotissyntymäpäivältäni. Muistan valon, joka siivilöityy ikkunasta vieraaseen huoneeseen, jossa herään onnittelulauluun. Saan Anna-nuken lahjaksi, josta tuli mu lapsuuden yksi tärkeimmistä leluista. Äitini on vahvistanut, että olemme viettäneet 2-vuotissynttärini Evankeliumijuhlilla jossain majoituksessa, eikä asiasta ole kuvia. On siis mahdollista, että tämä on aito muisto, mutta en voi olla varma.
Ennen lapsen saamista ajattelin, että turha sille mitään erityisen hauskaa on järjestää ennen kuin se muistaa jotain siitä. Eli pettuleipää ja kotona möllöttämistä aina viisivuotiaaksi saakka.
Sitten kun sain lapsen, lueskelin vähän asioista ja kävi ilmi, että ensimmäiset elinvuodet ovat lapsen psyykeelle kaikkein tärkeimmät. Että silloin rakennetaan ajatus siitä, että elämä turvallista ja kivaa (tai sitten ei ole). Eli ei siis pelkkää pettuleipää sittenkään.
Ei lasta nyt Linnanmäelle tarvitse viedä siksi, että sen psyykeestä tulisi parempi. Sinne mennään siksi, että sieltä saa hyviä kuvia! No ei nyt, vaan oikeasti teen hauskoja juttuja lapseni kanssa, koska ne tuntuvat minun mielestäni hauskoilta, ja minä kyllä muistan koko loppuelämäni nämä ajat, kun lapsi on 2-vuotias. Ei sillä ole niin väliä, mitä se muistaa. Muistakoon sitten mitä muistaa.
Välillä mietin, että ovatko nämä mun elämäni onnellisimpia aikoja, että muistelenko minä näitä sitten aikanaan kaiheudella ja laulan Junnu Vainio -tyyliin siitä, miten taakse jäivät nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa. Mutta sitten muistan, että minulla on usein tapana ajatella elämästä, että tämä on nyt sitten sitä kaikkein ihaninta aikaa, että nyt kannattaa nauttia.
(Paitsi yläasteella. Silloin ajattelin, että tämä on nyt sitä paskaa, että nyt kannattaa selvitä.)
Mutta noin yleisesti ottaen, tuntuu että nämä voisivat olla niitä hetkiä, joita tulen ajattelemaan valtavalla lämmöllä.
Mutta ehkä näistäkin jutuista jää Alpun alitajuntaan käsitys siitä, millaista on hyvä elämä. Että siihen mahtuu paljon nauramista ja ystäviä sekä vähän raivareita ja väsymystä.
Mikä on ensimmäinen muistosi?
Lue myös:
Jos 1,5-vuotiaan kanssa voisi neuvotella
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN