Merkityksellisyys on kesällä ajan mittaamisen olennaisin yksikkö

Alpun tapa hahmottaa aikaa on ihana. Tänään hän kertoi yhdestä jutusta, että ”se tapahtui silloin kun olin pieni lapsi, en ollut enää alapihan ryhmässä mutten päässyt vielä kiipeilytelineeseen”. Kiipeilytelineeseen pääsee päiväkodissa silloin kun täyttää neljä, ja meidän perheessä aikaa mitataan eKt ja jKt eli ennen ja jälkeen kiipeilytelineeseen pääsyn.

Olen oppinut Alpulta, että ajan voi hahmottaa kalenterin ja kellon ulkopuolelta, merkityksellisten tapahtumien kautta. Joskus aika kuluu hirveän hitaasti ja joskus nopeasti, kalenteriviikot tuntuvat tällöin keinotekoiselta konstruktiolta. Eivät päivät ja viikot ole yhteismitallisia.

Heinäkuun päivät ja viikot olivat merkityksellisiä. Kuukauden mittainen aika huvilalla oli aivan valtavasti pidempi kuin mikä tahansa satunnainen loka- tai tammikuu elämässä. Hengitin ja elin jokaisen päivän sisääni ihan eri tavoin kuin tavallisessa arjessa.

Vaikka päivät 1-vuotiaan kanssa olivat ja ovat edelleen raskaita, niin elämän kirjanpidossa aivan joka ikinen näistä päivistä Didin – ja Alpun – syntymän jälkeen on jäänyt positiivisen puolelle. Pidän noista lapsista ja tästä äitinä olemisesta vain niin kamalan paljon.

Ja tunnen viiltävää haikeutta siitä, että meidän yhteinen vapaalla olon kesä on ohi, ja olen taas täysillä töissä kiinni. Kesästä jäi niin paljon kauniita hetkiä, jotka muistan vielä pitkään.

Sen kerran, kun saatiin lapset jo kahdeksalta nukkumaan ja istuttiin Tikin kanssa kahdestaan terassila, katseltiin järvelle laskevaa auringonlaskua ja juotiin olut puoliksi.

Kun Alppu oppi kellukkeiden avulla uima-asennon (jota hän jostain syystä kutsuu "meriasennoksi") ja ylpeänä pulikoi laturilta rantaan. Ja miten kivaa oli istua vierekkäin laiturilla ja polkea räiskeitä vedestä niin, että ne lensivät molempien naamalle ja me kikatimme kuin olisimme pahanteossa.

Aina kun tunnelma kävi huvilalla kahden lapsen kanssa liian levottomaksi, menimme metsään. Itse asiassa usein Didi toi kenkänsä ja hoki tuimana: "Engä! Engä!" Heti saatuaan kengät jalkaansa hän pyyhälsi metsäpolulle mutustamaan mustikkaa. Oli niin hellyttävää katsoa, kun pieni keskittyneesti nappasi yhden marjan kerrallaan ja pyrki osumaan suuhunsa. Lopputuloksena oli sininen naama.

Kesän alussa Didi ei suostunut kävelemään paljain jaloin edes nurmikolla, heinäkuussa hän tepasteli paljain jaloin sorapihalla. (Joka on tarkoitus saattaa nurmikoksi vielä syyskuun aikana.)

Yhtenä iltana olin nukuttamassa Didiä ja Alppu puuhasteli makkarin ulkopuolella. Kun tulin hakemaan Alppusta, poika istui kylpypyyhkeessä tuoksuen saippualta. Kävi ilmi, että pieni nokipoika oli yrittänyt kavuta avotakasta sisään. Tikin veljen vaimo oli käynyt noukkimassa mustuneen lapsen ja pessyt hänet suihkussa.

Kun meidän ensimmäiset vieraamme, Maria ja Lauri, saapuivat huvilalle, koin valtavan oivalluksen. Lauri halusi nukkua yönsä riippumatossa, jonka hän pystytti huvilan viereen parin männyn väliin. Kävin itsekin testailemassa riippumattoa ja huomasin, miten ihanaa on makoilla ja katsella taivasta ja puiden havuisia latvoja. Tajusin, että mehän voimme tuoda tänne oman riippumaton!

Samalla ymmärsin ensimmäistä kertaa, että vaikka täällä ei ole koskaan ollut riippumattoa, niin nyt meillä on valta päättää siitä, miten asiat hoidetaan. Meidän ei tarvitse nauliintua siihen, miten asiat ovat aina olleet, vaan tehdä juuri niin kuin itse ajattelemme kivaksi. Ajatus tuntui huumaavalta.

Mamman ja papan luona ei käynyt aikoinaan hirveästi kavereita. Oli suku ja se riitti. Mutta ei meille! Oikeastaan viikot kuluivat niin, että kun edelliset vieraat lähtivät, seuraavat olivat jo käytännössä saapuneet. Mitä enemmän ihmisiä ja elämää, sen suloisempaa. Siksi tuolla on neljä makuuhuonetta, että vieraat tuntisivat olonsa kotoisaksi ja viihtyisivät mahdollisimman pitkään, kun saavat myös omaa rauhaa.

Ensi kesän projekti on sisustaa nuo makuuhuoneet, nyt kaikissa ei ole vielä edes sänkyä.Vaikka vieraat ja säät vaihtelivat, päivissä oli tiettyjä nautinnollisia pysyviä elementtejä.

Muistojen Bulevardi radiosta aamuisin kello yhdeksän.

Lyhyt kävelyretki Kylänrantaan, joka on kylämme paikallinen pieni hiekkaranta kyläläisille.

Lasten aamu- ja iltapäiväkylvyt terassilla.

Mustikoiden syöminen. Että niitä on tänä vuonna valtavasti ja valtavan suurina. Iltapäiväkahvit silloin, kun Didi on päiväunilla. Palapelien tekeminen. Alpun iltaelokuva.

Kirjan lukeminen samalla, kun imetän Didin iltaunille.

Nämä toisteiset ilot tekivät elämästä rauhoittavaa ja verkkaisesti eteenpäin rullaavaa.

Yhdessä syöminen ja kokkaaminen on ollut pitkin kesää taivaallista. Raisan kesäkeitto! Lukuisat mustikkapiirakat, Tikin kasvishampurilaiset, Rainion perunat ja erilaiset sillit, vönerpasta, letut, toast skagenit, vartaat. Söimme niin hyvin koko kesän!

Retket lähistölle katkoivat maalla vietettyä elämää.

Muumimaapäivä oli siitä erityinen, että sain keskittyä täysillä juuri Alppuun ja hänen kanssa touhuiluun. Samoin sinä päivänä, kun purjehdimme äitini, veljeni Oton ja Alpun kanssa Paraisille syömään.

Mutta oli koko perheenkin kanssa vietetty aika kivaa. Yhtenä päivänä kävimme Kuralan kylämäessä, toisena Seikkailupuistossa.

Kaikkia suunnitelmia emme ehtineet toteuttaa, retki Zoolandiaan jää ensi kesään.

Huvilalla yksi parhaita juttuja on se, että ympärillä on paljon minun sukuani. Isosiskoni Lotta ja hänen lapsensa sekä Sofia ja hänen tyttärensä hengailivat lähellä olevassa Keskitalossa, ja niin serkukset saivat taas miekkailla bofferimiekoilla, leikkiä muovisilla käärmeillä, rakentaa kepeistä poniaitaus ja pukeutua Batman-, Spiderman- ja merirosvoasuihin. Noiden leikit muuttuvat koko ajan itsenäisemmiksi, mikä on onnista suurin.

Tämän kesän massiivinen projekti oli myös niittää osa saunan vieressä olevasta niitystä, tilata sinne kaksi kasettia hiekkaa ja perustaa oma jalkapallokenttä. Oli niin hauskaa pelata yhdessä, kun en kerrankin ollut surkein pelaaja. (Suuri osa pelaajista oli 1–6-vuotiaita. Tämä ei iloani sammuttanut!)

Yksi kohokodista oli se, kun menimme ensimmäisen kerran Tikin ja Alpun kanssa huvilan saunaan. Nuohoojan käytyä uskalsimme sytyttää tulen 1970-luvun kiukaaseen, jota ei ollut käytetty noin 30 vuoteen. Ja sehän lämpeni mahtavasti! Ihastelimme leveitä lauteita ja valtavaa ikkunaa, josta avautuva järvimaisema rauhoittaa mielen. Emme olleet koskaan tajunneet, miten kiva tuo sauna onkaan.

Kesään kuului myös paljon pohdintaa siitä, miten muokkaisimme maisemaa. Järvimaisema pitäisi saada vähän enemmän esille, mutta kuitenkin niin, että huvilaa ei juuri näe järveltä. Mielestämme on tyylikästä, että rakennukset eivät ole mitään huutomerkkejä keskellä metsää, vaan ennemminkin sellaisia ympäristöön solahtavia majoja.

Ehkä päällimmäisin tunne lomasta on se, että lapset todella tykkäsivät olla tuolla. Alppu kyselee usein, koska lähdemme takaisin huvilalle taas. Tietyllä tapaa tämä oli vähän harjoittelukesä, jolloin loimme käytäntöjä tulevaisuuteen.

Mutta aika lailla varmistui ajatus siitä, että näin haluamme viettää tulevatkin kesät. Yritän järjestää elämääni niin, että saisin pidettyä mahdollisimman pitkiä lomia. Tai sitten niin, että vosin tehdä töitä tuolta huvilalta käsin.

Vaikken tänä kesänä ihan sillä lailla saanut "akkuja ladattua" tai levättyä tarpeeksi, niin uskon että tulevaisuuden kesät pitävät sisällään vielä enemmän levon ja löysyyden hetkiä.

Ja vaikken ehkä ehtinyt lukea, nukkua tai ajatella tarpeeksi, niin kerrytin kuitenkin valtavan määrän ihania muistoja ja kokemuksia, mikä sekin kantaa pitkälle syksyyn ja talveen.

Onneksi kesä itsessään ei ole vielä kadonnut mihinkään. Töiden ja päiväkodin jälkeen ehtii hyvin mennä Kumpulaan tai Mustikkamaalle lasten kanssa uimaan tai miettiä muita seikkailuja.

Ja tietenkin aiomme mennä vielä viettämään viikonloppuja huvilalle.