Kuolemaa ja elämää
Lauantaiaamu, raukea olo eilisten Satun 45-vuotisjuhlien jälkeen. Juhlimme toki myös Rakelia, vitsi miten siistiä on seurata vierestä, kun ystävä singahtaa tuollaiseen kansainväliseen menestykseen!
Tiki vei lapset puistoon, ulkona paistaa aurinko. Näinä hetkinä tulee olo, että oho, ehkä tämä on mainettaan parempaa. Jo toinen päivä marraskuuta, ja olot ovat edelleen ok!
Laitoin ikkunalaudalle jo jouluvalot.
Tästä on tulossa kiinnostava kuukausi. Mulla alkaa maanpuolustuskurssi maanantaina. En vielä tiedä, mitä kaikkea siitä saa kertoa, paljonko tulee ns salaista tietoa. Olen saanut kurssin ohjelman, siellä on aika paljon 12-tuntisia päiviä, aivan käsittämättömän kiinnostavia luentoja.
Ainakin kuukauden päästä tiedän Suomen huoltovarmuudesta, Natosta, tärkeästä infrasta ja toivon mukaan myös kiinnostavista poliittisista ja virkamiehellisistä juoruista enemmän. Eniten odotan sitä, että pääsen tutustumaan kivoihin ihmisiin. Maanantaista torstaihin neljän viikon ajan kovaa tykitystä.
Meiän typu halusi “talven taikametsään” asukkaita ja asetteli ne kuusien keskelle.
Ensi perjantaina on myös mun isoäidin hautajaiset. Isoäiti kuoli lokakuun 24. päivä. 92-vuotiaana. Hän sai elää kotona kuolemaansa saakka, mun tädit hoitivat häntä ihan loppuun saakka. Arvostan valtavasti. Syyslomalla sain käydä hänen luonaan sairaalassa, jotenkin siellä hän oli niin pirteä, etten sitten kuitenkaan ajatellut, että nämä ovat jäähyväiset. Tietenkin halasin ja sanoin että rakastan, mutta sitten kuitenkin. Ei sitä voi ajatella, että nyt me ei enää koskaan nähdä.
Viime viikon torstaina tuli tieto, että nyt isoäiti hengittää tosi huonosti. Ei enää niele. Isä ajoi Turkuun olemaan hänen vierellään. Sain puhua isoäidin kanssa puhelimessa, tai siis minä puhuin ja hän kuunteli. Mutta sain kai sanottua vielä kaiken.
Puhelun jälkeen menin esikoisen ja kummitytön kanssa katsomaan Veljeni leijonamielen. Olo oli haikea. Loppukohtaus, jossa Leijonamielen veljekset hyppäävät Nagilimaan oli upea. “Olen aina kanssasi”, lauloivat. Mua itketti. Hetken päästä isä laittoi viestin, että puoli tuntia sitten isoäiti on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Tasan samaan aikaan, kun minä katsoin Leijonamielen loppukohtausta. Sitä en unohda koskaan.
