Lopetin kursailemisen ja tulin onnellisemmaksi
Raisa, Antti ja Frida viettivät aikaa meidän mökillä lomalla. Frida ja Alppu ovat olleet syntymästä saakka rakkaat viholliset, ja he viihtyvät yhdessä (paitsi silloin kun eivät). Meidän oleminen on ylipäänsä letkeää ja helppoa.
Yksi asia, mikä olemista edesauttaa on, että tässä ystäväporukassa on luovuttu turhasta kursailusta. Minulta itseltäni on mennyt tällaiseen olotilaan pääsemiseen aika pitkä aika, mutta nyt kun tässä pisteessä ollaan, haluaisin levittää tätä kursailemattomuuden ilosanomaa kaikille.
Pointtini on: jos joku tarjoutuu auttamaan, otan avun vastaan hyvillä mielin, enkä ala enää soimaamaan itseäni, miten nyt sitä tässä ollaan taakaksi muille.
Etenkin Antilla on tapana arkisissa tilanteissa ottaa vastuuta Alpusta, katsoa sen perään, ottaa syliin ja leikittää sitä. Antti myös tarjoutuu usein ottamaan Alpun mukaansa Fridan luo leikkimään. Esimerkiksi ennen kesälomaa Antti pelasti minut taas yhtenä kaoottisena päivänä, kun piti saada sijoituskämpän remontti valmiiksi ja Alppu pyöri jaloissa.
Ennen ajattelin, että onpa kiusallista, kun en varmaankaan koskaan "maksa tarpeeksi takaisin" tai miten meistä on kamalasti vaivaa, ja oi voi. Ollaan kuitenkin juteltu tästä ja tultu siihen tulokseen, että loppujen lopuksi homma on avun tarjoajan vastuulla. On hänen tehtävänsä varmistaa, ettei hän itse uuvu tai joudu näkemään kohtuuttomasti vaivaa. Ylipäänsä pitää voida olettaa, että aikuiset ihmiset tuntevat omat rajansa muiden auttamisen suhteen.
Pahinta shaibaa on se, jos joku tekee palveluksia, ja sitten marttyroituu perään. Laittaa vaikka ruoat ja tiskaa ja sitten on ihan hiilenä ja droppaa kaikkien tunnelman olemalla kitkerä asiasta. Mieluummin ei kannata tehdä mitään kuin tehdä pitkin hampain.
Kun kyse on kaveriporukasta, jossa ihmiset pitävät toisistaan ja haluavat toisilleen hyvää, palvelukset yleensä jollain keinolla tasaantuvat. Toki välillä mietin, että Alppu on ollut paljon enemmän hoidossa Raisan ja Antin luona kuin Frida meillä, mutta sitten pitää vain ajatella, että eivät ne tarjoutuisi uudestaan ottamaan lasta hoitoon, jos eivät jaksaisi.
Monissa tilanteissa olen itse vaikka tosi kuormittunut, kun juoksentelen tuon rasavillin 2-vuotiaan perässä. Jos silloin saan hetken hengähdystauon, otan sen kyllä auliisti vastaan enkä enää todellakaan horise, miten emmienytkehtoo.
Jos joskus saan toisen lapsen, niin aion alusta pitäen pyytää ja vastaanottaa enemmän apua pikkujutuissa, kuten siinä että joku pitää minun vauvaa sillä aikaa kun haen kahvia tai käyn vessassa.
Ensimmäisen lapsen kohdalla oli jotenkin niin tärkeää, ettei vaivaa muita, kun kerran oon itte sen lapseni hankkinu!
Etenkin silloin, jos joku tarjoaa apuaan, otan avun ilomielin vastaan. Sitten voi taas itse vastavuoroisesti pidellä muiden beebeleitä ja laittaa hyvää kiertämään.
Oletteko kovia kursailemaan elämässä noin ylipäänsä?
Kuvat: Oli kyllä aivan taivaallista hengailla tällä porukalla mökillä.
Lue myös:
Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon
Lista asioista, joita osaan nykyään arvostaa