Kyllä makeaa mahan täydeltä
Oma aikakäsitykseni menee usein niin, että nautin nykyhetkestä ja rakastan tulevaisuuden suunnittelua, mutta menneestä saatan ajatella, että "olipa vaivalloista". Tämä pätee myös lapsen kasvattamisen kanssa. Tykkäsin vauvavuodesta ihan hirveästi ja arki taapero-Alpun kanssa on ollut ihanaa, mutta aina kun ajattelen, että "oli aika jolloin se ei osannut syödä itse / puhua / ollut näin hauska kun se nyt on", ensimmäinen ajatus on, että härregud, sehän oli vaivalloista! Nyt on niin paljon paremmin!
Tästä syystä mietin yhdessä vaiheessa, että jaksaako tässä nyt alkaa yrittää toista lasta (vaikka olimme jo vuosia sitten Tikin kanssa puhuneet, että haluaisimme kaksi lasta). Olin tuolloin ja olen edelleen sitä mieltä, ettei toista lasta hankita ensimmäisen lapsen vuoksi, vaan ihan vanhempien omaksi iloksi. Alpulla on niin paljon ystäviä ja sosiaalisia kontkateja, että se oppii kyllä olemaan olematta mulkvisti (= toimimaan muiden ihmisten kanssa), vaikkei hänellä olisikaan pikkusisarusta.
Sitten samaan aikaan, etenkin nyt joululomalla, olen ajatellut, miten älyttömän ihanaa tämä on. Päiviin sisältyy niin valtava määrä plussan puolelle jääviä hetkiä, että ne peittoavat kerrospukeutumisoperaatiot sata nolla.
Tykkään iltaisin kylvettää Alpun ihan vain siksi, että musta on niin kivaa lukea kirjaa ja välillä katsella, kun Alppunen leikkii itsekseen. "Tämä valas on äiti ja ankka on Aaval. Auto on kärry. Äiti laittaa Aavalin kärryyn ja sitten ne menee kiikolle syömään." "Aaval on Toma, äiti on Vainu, Taimi on Samppa, Paavo on Rolle." Ok. Välillä Alppu kelluu vedessä kädet rinnalla ristillä ja katselee onnellisena kattoa. Sellaisina hetkinä ajattelen, että en halua tämän ikinä loppuvan.
Läheisyyden ja hellyyden tunnetta, joka syntyy siitä kun Alppu haluaa käpertyä pienelle kerälle mun syliini aamuisin tai päiväuniensa jälkeen unenpöpperössä, ei voi oikein sanoin kuvailla. Sen pieni vartalo tuntuu niin lämpimältä ja sen pikku kätösten halaus niin suloiselta.
Ja kun Alppunen keksii omia variaatioita lauluista, joiden päähenkilö on sininen tai punainen auto, mua naurattaa enemmän kuin parhailla stand up -keikoilla. "Tuiki tuiki sininen auto. Iltaisin sua katselen." "Ilta on tullut, päivä on mennyt. Punainen auto käy nukkumaan."
Ylipäänsä on ihastuttavaa seurata tuon ukkelin mielenliikkeitä, jotka eivät vielä noudata aikuisen logiikkaa. "Minä teen nyt sinisen kuperkeikan." Ok.
Ja kun Alppu pohtii ja kysyy itseltään, onko jokin asia jotain vai ei ja ymmärtää, että se on hänen päätettävissään. "Onko valoshow pelottava? Ei se ole pelottava!" "Onko dinosaurus pelottava? Kyllä se on pelottava."
Kun se suostuu syömään puuroa sillä ehdolla, että jokainen lusikallinen on hänen päättämänsä asia. "Nyt tulee keltainen dinosaurus. Sininen norsu. ISO leijona!"
Alppu ihastelee monia asioia kiljumalla haltioissaan: "Kasso äiti! Kasso tuonne!" Silloin sitä itsekin ihan innostuu lumiukosta tai puuhun lentävästä linnusta.
Ilta toisensa jälkeen, kun luetaan samoja kirjoja, Alppu sanoo aina samat asiat samoilla sivuilla. "Nyt Barbabapa ikkee. Nyt se ei enää ikke!" "Tulipalo! Pieni tulipalo... iso tulipalo!"
Miten suloista on, kun Alpun empatiankyky kehittyy harppauksin. Yhtenä päivänä se katsoi jotain piirrettyä HBO:lta, ja siinä päähenkilö löysi linnunmunan, joka kuoritui, mutta äitiä ei ollut mailla halmeilla. Kun Alppu tajusi, ettei poikasella ollut äitiä, suuret kyyneleet alkoivat vieriä sen poskia pitkin, ajatus äidittömästä poikasesta oli niin musertava.
Mitä empatiaan tulee, niin Alppu on maailman paras lohduttaja. Tiedän kyllä, ettei sen kuuluisi ottaa sitä roolia, mutta se aistii hirmu nopeasti, jos olen väsynyt tai murheellinen. Yksi päivä en edes kertonut sille, että mulla on paha mieli, mutta se vain yhtäkkiä tuli halaamaan mua ja sanoi. "Äiti, me päjjätään. Meillä on kaikki hyvin." Ja kun jollakulla on kurjaa, se joko itse ryhtyy toimeen tai tulee sanomaan mulle: "Äiti, lohduta."
On myös hauskaa, miten Alppunen tietää rajansa. Joskus se tykkää tosi paljon pusuista ja haluista, mutta usein se sanoo tiukasti: "Ei putua!"
Illalla kun makaan Alpun vieressä ennen sen nukahtamista ja se haluaa liimautua minuun kiinni, mielellään niin kiinni kuin mahdollista, tunnen niin suurta rakkautta sitä ukkelia kohtaan, että joskus saattaa alkaa ihan itkettää.
Kun päivät koostuvat tällaisten suloisten pienien hetkien ketjuista, tulee sellainen olo, että ei tämä saa loppua vielä! Tiedän, että tulee hetki, jolloin Alppu ei enää halua kiivetä minun syliini maiskuttamaan viinirypäleitä, se muuttuu itsetietoisemmaksi ja estoisemmaksi, sellaiseksi kuin ihmiset kasvaessaan muuttuvat väkisinkin. Tätä ajatellessa on tullut sellainen olo, että minä haluan tätä lisää, haluan pitkittää tätä elämänvaihetta. Haluan nähdä toisen tyypin, jolle kehittyy toisenlainen ja omanlainen persoonansa.
Tämä rakkaus pientä ukkelia kohtaan on niin valtavan massiivista ja se tuntuu niin älyttömän hyvältä. Silloin ajattelen, että mehän voidaan järjestää tätä itsellemme lisää ja hankkia toinen tällainen tyyppi tähän perheeseen.
Totta kai tiedän, että myös pukemisen, syöttämisen ja nukuttamisen vaiva tuplaantuu, mutta samalla kaksinkertaistuu myös rakkauden määrä, kun on kaksi lasta, joita rakastaa.
Tällaisia juttuja ajatellessa päätettiin viime elokuussa, että kyllä me haluamme toisen tällaisen otuksen.
Lue myös:
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN