Kun jännitys katosi
Söin tänään lounaan liikutuksen vallassa. Tapasin Raisan Suvannossa ja se kysyi, hakisiko se Alpulle syöttötuolin. Miksikäs ei, ajattelin. Täyttihän Alppunen kuusi kuukautta viime perjantaina ja se on maaginen raja, minkä jälkeen vavva saa istua. Ja niin Alppu jötkötti koko meidän purjokeiton (kuulostaa pahalta, maistuu hyvältä) syöminkien ajan jäystäyen Raisan laukun hihnaa.
Mun ajatukset lähtivät väkisinkin laukkaamaan memory lanea pitkin. Nimittäin juurikin tässä kahvilassa ja vieläpä juuri tässä samassa pöydässä, samoin päin Raisan kanssa istuskellessa, mä kävin ensimmäistä kertaa kahvilassa oman vauvani kanssa. Oli maaliskuun alku, Alppu oli reilun kolmen viikon ikäinen, ja mä olin aivan järjettömän jännittynyt koko tilanteesta. Päässä laukkasi paniikin tunteet:
Mitä jos se alkaa itkeä? Täällä ei ole hoitopöytää, miten mä vaihdan sen vaipan? Mitä jos sille tulee kylmä? Kuuma? Onko tämä noloa kun mä imettelen täällä rinta paljaana, kun tuossa viereisessä pöydässä istuu tuo cool muija Tuuti Piippokin, jota oon fanittanut pitkään (etenkin sen Naiset, koodatkaa -jutun tehtyäni)? Mä olen ollut täällä jo kaksi tuntia, onko tämä edesvastuutonta?
Ja sitten kaikki meni todella hyvin. Vauva söi ja nukkui ja oli tyytyväinen elämäänsä. Juurikin Raisa (ja Mirja) ovat toimineet mulle mentoreina lattemamalifeen. Niiden tytöt ovat reilun puoli vuotta Alppua vanhempia, ja ne ovat johdattaneet esimerkillään mut hellästi ja rennosti kahviloissa norkoilun luvattuun maahan. Jos vauva alkaa itkeä, se otetaan syliin. Vaipan voi aina vaihtaa äitiyspakkauksen makuupussin päällä vessan lattialla. Julki-imettäminen ei ole noloa koskaan (tai jos onkin, niin mun mieli on täysin normalisoinut buubssin heiluttelun kylillä). Kahvilassa käyminen vauvan kanssa on aina hyvä idea.
Mä en tiedä, mitä olisin tehnyt ilman Raisaa ja Mirjaa, ja toivoisin, että kaikilla nuorilla äideillä olisi omat raisat ja mirjat, jotka vie paniikin pois ja sanovat, että kaikki on normaalia ja hyväksyttävää.
Muistan myös silloin kahvilassa ihailleeni Raisaa, kun se jätti tyttönsä ikkunan taakse vaunuihin nukkumaan. Että se uskaltaa! Hahhah, nyt oikein nauruttaa tuo mun epävarmuus. En oikein edes osaa sanoa, että mitä mä silloin pohjimmiltani jännitin. Että vauva tuhoutuu? Öö, miten?
Ja kun Raisan tyttö sitten heräsi, se istahti iloisesti syöttötuoliin ja alkoi riekkua ja jäystää Raisan laukun hihnaa, ja Raisan mies Antti tuli kanssa Suvantoon piipahtamaan (ja kävi ostamassa viereisestä kaupasta nojatuolin, jonka se kantoi päänsä päällä kotiin ja me nähtiin tämä siitä ikkunasta, ja sitten Antti tuli vielä takaisin kupposelle kahvia ja mulle tuli semmonen olo kuin olisin jossain Astrid Lindgrenin kyläyhteisössä). Ja siinä ne vain sekoili ja oli niin normaaleja ja käyttäyti, kuin vauvan kanssa oleminen on ihan arkista eikä jumalattoman jännittävää ja suorastaan ahdistavaa.
Ja mä olin kateellinen ja haaveilin, että tommosta mullakin on joskus.
Ja sitten tänään. Alppu istui siinä tuolissansa, jäysti sitä laukun nauhaa ja kikatteli menemään, ja mä tunsin oloni tosi normaaliksi, bisnes as usual, ja samaan aikaan älyttömän onnelliseksi.
Niin että kaikille teille, joille syntyy tai on juuri syntynyt beebo: Se on ihan pian tosi normaalia ja ihanaa ja vaikka aluksi uudet jutut, kuten kotoa poistuminen jännittäisikin, niin pian ei jännitä enää yhtään.
Paljon halauksia kaikille pikkupikkuvavvojen äideille! <3