Kirottu vissylasi

Join tuossa yhtenä päivänä kahvilassa eljän euron vissyn. Neljä euroa limusta on Helsingissä ihan ok, kun ottaa huomioon kahviloiden vuokrat ja työntekijämaksut, mutta!  Tämä vissy kaadettiin pieneen lasiin puolentoista litran avatusta muovipullosta, joten siinä oli jäljellä ehkä kaksi hiilihappokuplaa. (Sellaiset lasiset 0,33 litran vissypullot sen sijaan ovat tyylikkyyden huipentuma.) Kun ottaa huomioon, että myös Tiki joi samanlaisen, päädyimme maksamaan väljähtäneestä vedestä 8 euroa. Hävytöntä!Viime vuosien aikana pahin terä piheilystäni on tylpistynyt. Suurin syy tähän ei oikeastaan ole se, että tulotasoni on noussut, vaan se, että olen saanut lapsia. Piheily tai ainakin sellainen tarkka rahankäyttö vaatii nimittäin vähän ylimääräistä ajattelutyötä ja pientä vaivaa, ja lasten saannin jälkeen ei ole ollut henkistä kapasiteettia raha-asioiden miettimiseen niin paljon kuin ennen. En siis juuri tällä hetkellä varmaankaan onnistuisi säästämään kymppitonnia vuodessa. Jos rahalla voi helpottaa jotain tilannetta (ajaa kiireessä taksilla tai ostaa kärttyiselle lapselle pillimehun), teen sen ajattelematta asiaa sen enempää. Mielestäni tämä on vain järkevää, sillä raha on arkeani varten eikä arkeni rahan tekemistä varten.Mutta oli huvittavaa huomata, että kyllä se pihi kanttura siellä syövereissäni edelleen asustaa! Tuota laimeaa vesilitkua juodessani en pystynyt muuta kuin taivastelemaan Tikille siitä, miten kallis vesilesi oli. Niin pitkään, että Tikiä alkoi hieman ärsyttää luuppaukseni. Sitten tajusin lopettaa (ja jatkaa täällä blogin puolella aiheesta vänisemistä, vielä näin parin päivän päästäkin!).Oikeastaan tässä kyse ei ole edes suoranaisesta piheilystä, vaan ennemminkin tunteesta, että minua on huijattu. Tuntuu, että nyt ostoksen hinta ja laatu eivät millään lailla kohtaa.Tämä on itse asiassa syy, miksi rahaa säästyykin helposti: inhoan niin paljon tällaista huijatuksi tulemisen tunnetta, että välttelen sitä erinäisin keinoin, kuten olemalla ostamatta. On hirveää huomata, että kallis paita nyppyyntyy ensimmäisessä pesussa tai herkullisen näköinen korvapuusti onkin ihan kuiva. Samasta syystä olen toisinaan melko kaavoihin kangistunut: Jos olen huomannut jonkun kahvilan, lounaspaikan tai vaikka alusvaatemerkin hyväksi, preferoin useimmiten näitä.Välillä ajattelen, että uusien asioiden ostaminen tai kokeminen on yliarvostettua. Kun joka suunnasta tulee signaalia siitä, miten pitäisi kokea ja kokeilla kaikenlaista uutta, sitä välillä harhautuu kuvittelemaan, että tällainen olisi parempaa elämää kuin tuttujen asioiden toisteleminen.Joskus minulle tulee huono omatunto siitä, että syön lounaan taas samassa paikassa, kun on monia lounaspaikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Tai että olen hengannut tämän kesän mökillä ilman housuja enkä lähtenyt seikkailemaan eteläeurooppalaisille pikkukujille juomaan espressoa.Juttelimme kuitenkin siskoni Sofian kanssa siitä, että kaavoihin kangistumisen sijaan pitäisi puhua ennemminkin kantapaikoista ja luottotuotteista. Koska jos aina vain haluaa kokeilla uutta, niin lopulta päätyy maksamaan neljä saastaista euroa jostain visvaisesta vissystä! Niin siinä vain käy!!!! Että parempi se on istua kotona (eli kantapaikassaan) ja juoda kraanavetttä (omasta luottohanasta)!Okei, tajuatte ehkä pointtini. Toki suhtaudun uusiin juttuihin usein uteliaisuudella ja käyn mielelläni vasta avatuissa kahviloissa ja ostan kaupasta testiin uutuusvanukkaat ja blaablaa, sillä se on keino löytää uusia kantiksia elämään. Mutta olen pikkuhiljaa päässyt eroon ajatuksesta, että uusien asioiden testaaminen olisi itseisarvoisen hyvä asia ja että olisi jotenkin huono homma, että suuntaan sadattatuhannetta kertaa aamulla Helsingin kahvipaahtimolle kahville.Lue myös:Piheilyni säännötOstan vaatteet viideksi vuodeksi