Joo, mie tiedän

On hauskaa ja oikeastaan aika suloista, kun sanon meidän kolmevuotiaalle ukkelille vaikkapa:”Voi että kun mä rakastan sua niin kovin.”Niin se vastaa vain että: ”Joo.”Tai kun huokaisen ihastuneena:”Sä olet vaan niiiin ihana!””Joo, mie tiedän.” (Jostain täysin sairaasta syystä lapseni sanoo mie ja sie. Hänen lähipiirissään vain Kitteeltä kotoisin oleva kummisetä käyttää näitä pronomineja, en ymmärrä miksi Alppu puhuu mie-kieltä.)Tai:”Sä olet mun pikkukulta!””Ei. Mie olen iso kulta. Mie olen iso poika!” (Häntä ei saa kutsua pieneksi enää missään muodossa, sillä vauva on pieni, ei hän.)On kivaa, että minun rakkauteni Alppua kohtaan on hänellä tiedossa, täysin itsestään selvänä. Toivon, että näin on koko hänen loppuelämänsä ajan.Ja vaikka se olisi ilmiselvää, että minä rakastan häntä ehdoitta, oli tai teki hän mitä tahansa, niin on silti kiva sanoa se ääneen joka päivä. Ajattelin jatkaa sen sanomista vielä silloinkin, kun lapsen mielestä se on tyhmää tai noloa.Tietenkään en tiedä, onnistunko tässä aikomuksessani, vai muuttuuko suhteeni lapsiini jossain vaiheessa sellaiseksi, ettei omaa rakkauttaan sillä lailla enää kuulu tunkea toisen naamalle. Alkavatko lapseni kyllästyä minun rakkaushorinoihin? Luultavasti. (Mutta se on heidän ongelmansa, hehehe.)Nämä kuvat ovat Mustikkamaan rannalta. Minä imettelin vauvaa ja katselin, kun Alppu ystävineen kävi uimassa.Tiedätte varmaan sen tunteen, kun katselee lastaan (tai jotain kivaa ihmistä) etäältä niin, että tyyppi ei edes huomaa olevansa katseen kohde, ja sitten itselleen tulee sellainen suuri rakkaudenpuuskaus, että miten tuo vain voi olla niin kiva!Semmosia mietin tuolloin.