Kehuen paras
Yksittäinen kehu saattaa kannatella ihmisen vaikean hetken, päivän tai viikon yli, sanoi Laura Tähkävuori insta storyssään perjantaina. Viime aikoina ihmiset ovat olleet hyvin ahdistuneita, elämme tietynlaisessa painekattilassa ja moni on kovilla.
Laura sanoi, että hänen taistelunsa tätä yleistä ja niin monien riivaamaa ahdistusta vastaan on pitää kynnys kehua muita hyvin matalana. Se oli mun mielestäni aivan ihanasti sanottu. Ja täysin totta. Ihan pienetkin yksittäiset kehut voivat merkitä valtavasti.
Jos ihmisten ikävät kommentit saattavat jäädä pyörimään mieleen, niin niin saattavat myös kivasti sanotut asiat.
Esimerkki: Koen aina välillä olevani yksinkertaisesti aika surkea äiti. Kyse on usein siitä, että mulla on tunne, että ikään kuin tiedän miten asiat pitäisi tehdä kunnolla ja kunnollisesti, mutta sitten mua laiskottaa kamalasti. Niinpä päädyn hoitamaan tilanteita jotenkin vähän sinne päin, en pedagogisesti tai rakentavasti.
Silloin kun lapset vaikka kinastelee, niin tiedän, että olisi järkevää selittää niille, miksi toinen teki niin ja mistä toisen reaktio johtui. Eli puhua tunteita auki ja opettaa lapsille, että kun teet näin, siitä seuraa tätä ja tämmöistä tunnetta (tunne-spleinata). Tai vaikka kysyä, että “teitkö sä noin siksi, että koit tai luulit, että toinen ajatteli näin…”
No, tosi usein minä en vain jaksa. Niinpä väännän tilanteet vain aivan sellaiseksi lekkeriksi ja alan vain pilailla niin kauan, että kaikki vain nauravat ja riidat unohtuvat. Pelleily ja etenkin itseni kustannuksella vitsailu on jotenkin helpompaa.
Olen aina ajatellut, että se on surkea tapa, josta pitäisi opetella eroon. Mutta sitten kerran ystäväni Niina sanoi, että hän ihailee mun kykyä saada tilanteet laukeamaan huumorilla.
Ai että tulin siitä aivan valtavan iloiseksi. Että ehkä en olekaan vain laiska lortto, vaan tämä on mun kyky, jota hyödynnän hankalissa paikoissa. Heti aloin katsella itseäni vähän erilaisin silmin. (Niina on myös erityisluokanope, eli hänellä on myös auktoriteettia sanoa tällaisia arvioita ihmisistä – ainakin minun mielestäni!)
Olen huomannut, että silloin kun ajattelen olevani hyvä äiti, niin luultavasti olen myös kivempi lapsilleni. Jos taas ajattelen olevani surkea, se ei yleensä paranna oloani ja sitten käyttäydyn vähän surkeammin.
(Ylipäänsä mä aina vitsailen sillä, että kun sanotaan, että “juuri sinä olet paras vanhempi sinun lapsillesi”, niin pohdin ääneen, että noooo… ehkäpä mun isosiskoni tai Niina voisi olla parempi äiti niille. Mutta no, tämmösen ovat nyt sitten saaneet.)
Takaisin aiheeseen: kehumiseen. Ajattelin ottaa Lauran haasteen vastaan: pyrkiä kehumaan ihmisiä mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Sillä kuten Laura sanoi, ihmiset toden teolla ovat nyt väsyneitä, ahdistuneita, moni kokee tietynlaista umpikujaa vallitsevan ikuiselta jatkuvan tilanteen takia ja nyt jos joskus kaipaamme läheisiltämme (tai miksei tuntemattomilta) kivoja ja välittömiä sanoja. Ne voivat ihan oikeasti kannatella hetken, päivän tai viikon – tai muistua mieleen vielä kymmenien vuosien jälkeen.
Ehkä yritän vielä tätä, minkä puolesta itse aina jorinoin, mutten tiedä toteutanko sitä aidosti elämässäni: kehun ihmisten tekemisiä ja sanomisia enemmän kuin heidän ulkonäköään tai hankintojaan. Se on ehkä vaikeampaa, mutta sellaisiin asioihin osuvat kehut ovat myös merkityksellisempiä.
Kuvat: Ihanalta joulukuiselta Munkkiniemen retkeltä, jonne Merja meidät johdatti.
Toinen mielipiteeni kehumiskulttuurista vuodelta 2016:
Ystävän vauvaa on aina syytä kehua ensi tapaamisella – muu on moukkamaista!
(Postauksesta käy myös ilmi, että olen joskus kertonut ystäväni vauvan näyttävän samalta kuin maailman ensimmäinen kasvojensiirtopotilas leikkauksen jälkeen. Selevä.)
