Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2021
Julia, Maria ja Marianna Sompasaaressa.
Uudenvuoden kävely käveltiin 31.12. kello 9 aamulla. Mukana olivat tällä kertaa Maria ja Marianna, sillä Raisa oli koronassa, piru vie.
Olen kovin otettu, että uudenvuoden postausta oikein kyseltiin erikseen, ja nyt minä saan sen viimein ulos pullautettua. Olen nimittäin nyt hotellissa yksin, Scandic Parkissa, kuudennen kerroksen ikkunasta näkyy töölöläistä lumisadetta ja minun oloni on raukea. Täydellinen hetki blogin kirjoittamiselle.
Kertauksen vuoksi: uudenvuoden kävelyllä päätetään, mitä otetaan mukaan seuraavaan vuoteen ja mitä jätetään taakse. Me olemme lisänneet siihen tällaisen bisnesmäisen elementin, eli että mitä aloitetaan. (Toisin sanoen: Start Stop Continue -kävely.)
Aloitan
Semmosen (ei-toksisen) positiivisen ajattelumallin herättelemistä itsessäni. Marianna puhui jostain jenkki-somemuijasta (en muista nimeä), joka puhuu sellaisesta AND-taktiikasta. Että jos on kurja hetki elämässä, niin voi ajatella, että on kurjaa JA että on kivojakin juttuja, yleensä on. Että ihminen voi kokea monia juttuja samaan aikaan. Että lapset ovat raskaita kun riitelevät JA ihania kun ovat niin hassuja. Että nyt oli kyllä monta tiukkaa tilannetta päivässä JA aika kivojakin hetkiä.
Perspektiivin ottamisen harjoittelun. Maria oli katsonut Kylmän sodan Suomi -sarjaa, ja siinä on yksi semmonen kohtaus, jossa Kekkonen joutuu vähän pohdiskelemaan, mitä Suomelle käy, jos syttyy kolmas maailmansota ja ydinsota. Niin siitä vähän perspektiiviä omiin stressaaviin työhommiin: ei ole koko Suomen kohtalo omilla harteilla, vaikka jokin asia tuntuisikin isolta.
Ne perjantaivapaat. Syksyllä minulla oli suuret suunnitelmat aloittaa sellaiset perjantaivapaat, jolloin lapset olisivat päiväkodissa ja minä pitäisin yrityksen kehityspäivää. (Eli kävisin yksin taidenäyttelyissä, vesijuoksemassa, kirjoittamassa hattaraisia blogipostauksia kahviloissa ja sen sellaista.) Yhden puolikkaan päivän onnistuin pitämään ilman töitä, mutta silloinkin lounaan jälkeen päiväkodin johtaja soitti ja pyysi hakemaan yskivän Didin kotiin. Jos kuitenkin lapset nyt olisivat taianomaisesti vähän vähemmän kipeitä ja saisin maanantai–torstai-akselilla tehtyä työt, niin voisin ihan oikeasti yrittää tätä.
Self carea. Ihan kaikenlainen sellainen itsensä hemmottelu ja nautintoa hinnalla millä hyvänsä -meininki olisi muutenkin nyt paikallaan. Ajat ovat olleet niin pasket näiden kortsuhommien ja muiden kanssa, että tuntuu, että elämä menee ohi jos ei nyt itse itselleen järjestele kivoja asioita. (Yhtenä joululoma-aamuna aloin googlailla äitiyspilatesta, mutta ne on useimmat jotain etäpaskaa, ja olen huomannut, että kotitreeni niin, että 2-vuotias kiipeilee naamlla, ei vastaa minun käsitystäni self caresta.)
Olisi myös hauska aloittaa muutama postaussarja blogissa. Joskus aikoinaan harrastin niitä enemmänkin. Esimerkiksi #minäpuhunrahasta-sarja oli alun perin vain vuonna 2017 aloittamani kymmenen postauksen sarja, jossa jorisin rahahommia. (Joka sitten eskaloitui kirjaksi, podcastiksi, rahakurssiksi ja aika moneksi muuksi). Kolmannen raskausviikkosarjan aion joka tapauksessa tehdä, mutta jos tulee postaussarjatoiveita mieleen, niin saa ehdottomasti esittää!
(Vivian on esimerkiksi luvannut kirjoittaa minulle blogiin Q&A:n, ehkä joku tällainen postaussarja voisi olla hauska, että pyytäisin ystäviltäni tällaisia.)
Haluaisin nyt myös aloittaa vuosien lykkäämisen jälkeen ylähampaiden oikomishoidon. Katsotaan, saanko aikaiseksi. Minulla oli nuorena neljän vuoden ajan hammasraudat, mutta ylähampaat vääntyivät takaisin paskaan asentoon, kun ylös ei laitettu sellaista metallikaarta (alas laitettiin ja ne on priimat).
Lopetan
Okei tämä on tosi vaikea. Mutta yritän tällaista: Kun Tiki valittaa whatsapissa jostain asiasta, että onpa rankkaa kun lapset riitelee / ei nukahda / syö huonosti silloin kun minä olen muualla (kuten vaikka nyt täällä hotellissa), niin minä en vastaa hänelle, että juu-u, kyllä ne on ihan yhtä vittumaisia minulle. Vaan ihan vain vastaan empatialla enkä ajattele, että tuossa se nyt yrittää tunteensiirtää ärsyyntymistään minuun. Voi olla että yrittääkin (minä ainakin välillä yritän, kuten tänään kun en löytänyt toista Alpun hanskaa ja myöhästyttiin siksi Didin verikokeesta), mutta silti on kivempi teko vain sanoa: Onpa inhottavaa, kaikki sympatiat on sun puolella.
Kiltteydellä kuoliaaksi halaamisen. Mulla on ollut somessa tapana vastata vittumaismpiinkin viesteihin kivasti. Nyt olen huomannut, että se on tosi kuormittavaa. Tänään sain esimerkiksi aivan harvinaisen inhottavan sähköpostipalautteen mun podcastista. En kiittänyt palautteesta vaan laitoin takaisin yksinkertaisesti: “Olipa passiivisaggressiivinen viesti, joka ei suoranaisesti parantanut päivääni. Toivottavasti löydät parempaa kuunneltavaa jatkossa.”
(Sen sijaan en aio uhriutua näistä jatkossa julkisesti. Shaibaa palautetta tulee aina kun tekee julkista työtä, sen hinnan joutuu tästä duunista maksamaan ja hyväksyn kyllä sen. Mutta sitä en hyväksy, että mun pitäisi ottaa hymyillen kaikki paska vastaan.)
Jatkan
Retkeilyä. Kun mietin monia elämäni kivoimpia päiviä, niin monet niistä ovat sellaisia, että lähden lasten tai ystävien tai lasten ja ystävien kanssa jollekin pikku retkelle. Oli se sitten lähimatkailua yhden tai kahden julkisen liikennevälineen päässä, tyyliin Rastilan kartano, Seurasaari tai Mustasaari tai sitten joku vähän pidemmällä oleva retki, kuten naisten viikonloppu Punkaharjulla tai Hangossa. Niin tällaisia retkiä pitää aivan ehdottomasti laittaa kalenteriin enemmän.
Olen ottanut yhä enemmän sellaisen meininkin somessa, etten kommentoi jokaista kohua – ja aion todella jatkaa tätä. Kun on nähnyt somekohuja, joiden kohteena on oma ystävä tai yritys, jonka tuntee hyvin, on alkanut nähdä kohujen läpi. Usein ne ovat silkkoa sisältä ja sellainen omituinen painekattilan purkumekanismi. Ihmiset ovat kiukkuisia ja masentuneita tämän loputtomasti jatkuvan tympeän koronatilanteen kanssa ja paha olo tekee mieli raivota ulos. En tarkoita, että olisin mitenkään tällaisen pahan mieleen ylä- tai ulkopuolella tai ajattelisin, että kaikki mistä somessa suututaan olisi tarpeetonta. Päätän vain yhä selvemmin, mihin lähden mukaan ja mihin en.
Meemien ja ääniviestien lähettelyä kavereille. Meemit, ääniviestit ja erinäiset chatit tuottavat minulle ehkä päivän suurimmat huippuhetket.
Ja ai niin, viime kesänä pidin 7 viikon kesäloman. Se oli taivaallista, pyrin jatkamaan tätä. (Toki jään äitiyslomalle maaliskuun puolivälissä, eli mulle on tulossa nyt loppuvuoden kestävä loma. Heheheh.)
Tämmöiset nyt tuli tällä hetkellä mieleen. Näitä on kiva kyllä miettiä!
