Hetkiä, joita jään kaipaamaan

Nämä auringonlaskut täällä.

Etelänlomalla!

Kesäloman viimeinen lauantai. Pienin nukkuu, isot serkukset pelaavat nintendoa ja pikkytypyt ovat meidän äidin talolla, luultavasti roikkumassa puusta renkaissa. Sitä ovat tehneet koko kesän, silloin kun eivät ole olleet järvessä tai trampalla. Luultavasti pikkarit päässä tai jokin erikoisesine mukana. Kuten tyhjä vesipullo tai George.

Mä olen ollut viime päivät vähän haikeuspäissäni. Eilen illalla, kun tultiin meidän Riihimäen reissulta ja olin heittänyt siskon ja sen lapset kotiin, ajoin Alpun kanssa Turun keskustan läpi kotiin, alkoi itkettää. Kuuntelin Pariisin kevään Kesäyötä ja mietin, että tämä kesä on tarjonnut niin pakahduttavan paljon kaikkea, mistä minä elän.

Aloin miettiä hetkiä, jotka kätken sydämeen ja vaalin niitä.

Jokavuotinen terassikuva typyn kanssa.

Ollaan 2-vuotiaan kanssa käyty muutaman kerran metsäpolulla mustikassa. Hän kertoo aina: “Muskoita. Äiti muskoita.” Yleensä laitan hänelle vaatteet päälle ja saappaat jalkaan, mutta sitten ykskaks hän on taas alasti. Ja päästää pienen pisun jollekin mättäälle. (Tänään hän myös kakkasi kivelle.) Meillä on jokaisen lapsen kohdalla vietetty 2-vuotiskesä käytännössä alasti. Edeltävät ovat oppineet pois vaipoista, tämän hahmon kohdalle en oikein usko. Mutta hän ei tosin enää suostu käyttämään vaippoja. Kakkii mieluummin ylt’ympäriinsä. Onnea päiväkodin ihmisille maanantaina!

Eräänä iltapäivänä ajettiin Tikin, lasten sekä mun äbän ja Juhan kanssa saaren omaan kesäkahvilaan, Juho Kustiin. Sinne on tullut pizzauuni, jonka antimia haluttiin testata. Lämmin tuuli hiveli ihoa, me juotiin limua ja katseltiin, kun lapset plutasivat hiekkarannan aallon rajassa. Ne olivat niin onnellisia, söpöläiset. Kun pizzat tulivat, ne kääriytyivät pyyhkeisiin ja söivät siinä, lämpimässä, varjossa. Katselin jokaista ja mietin, että ei ole mitään syytä lähteä Kreikkaan tai Kroatiaan, meillä on tämä hetki täällä. (Miten sitä syvimmän onnen tunteekin usein silloin, kun saa vain katsella omia lapsiaan?)

Oma aika on ollut totaalisen minimaalista tänä kesänä. Olen maannut riippumatossa kaksi (2!) kertaa koko kesän aikana, ehkä noin 14 minuuttia kerrallaan. Ja lukenut yliviivauskynän kanssa Pikettyn Pääoma ja ideologia -teosta. Se on tosi hyvä. Olisipa mulla aikaa vähän kirjoittaa siitä ajatuksia tänne blogiin. Ainakin olen tehnyt niitä alleviivauksia se silmällä pitäen. Ja hah, olen onnistunut lukemaan jo johdannon. Mutta hei, Piketyllä johdannot ovat olennaisimpia. Loppukirja on sitten vain johdannon toistoa. Olen lukenut myös Sopivaa ja sopimatonta, kirjaa, joka kertoo luokasta ja rakkaudesta. Tämä on ollut puoli työtarkoituksiin, sillä nyt syksyllä on pakko-pakko saada kirjoitettua oma osuuteni mun ja Merjan parisuhde ja raha -kirjasta. (Kääääk olen aivan myöhässä sen kanssa.)

Sitten on ollut sellaisia ihania pieniä humaltumisen hetkiä. Ainon synttäreillä Päijänteen järvellä seilatessa, mutta myös täällä huvilalla. Kun Erkka, Raisa ja Otso kävivät täällä. Syötiin ja juotiin viiniä ja paheellisesti mentiin salaa tuonne meidän laiturille, lasten silmien ulottumattomiin, ja poltettiin tupakat. Joskus tällainen antaa juuri sen mitä ihminen tarvitsee: tunteen siitä, että ei tarvitse olla niin kunnollinen, vaikka on jonkun vanhempi. Sama homma silloin, kun Mirja oli täällä. (Pitää ehkä poistaa tämä postaus ennen kuin lapset alkavat lukea mun blogia.)

Lotan kanssa on ollut niiiiiin kiva kesä. Parasta on isosisko.

Voi sitten isot lapset ovat olleen vain niin ihania. Niin rohkeita ja omatoimisia. Kerran oli rankkasade, niin niiden oli pakko päästä hyppimään trampalle. Tulivat sieltä likomärkinä ja kysyivät, voivatko mennä uimaan vaatteet päällä. No tietenkin voivat! Ne tihkuivat sellaista iloa ja riemua, kun saivat luvan tällaiseen seikkailuun, joka ei tavallisesti kävisi päinsä.

Sitten ne keksii aina kaikkea. Kerran ne roudasi kaikki peitot ja tyynyt terassille ja laittoivat äänikirjan soimaan. “Me nautiskellaan.” Ne on tosi hyviä nautiskelemaan – asia jota meidän perheessä arvostetaan ja siitä kehutaan. (Ylipäänsä mä rakastan sitä, kun joku ehdottaa jotain. Meidän road tripillä nuorempi serkku ehdotti, että “voisko jokainen saada 20 irtokarkkia”. Tommoseen ei voi sanoa muuta kuin että KYLLÄ. Kaikki oma-aloitteisuus, etenkin mitä tulee elämän pieniin iloihin, ovat sellaista, mihin minä kannustan.)

Toisena iltana ne olivat täällä yötä. Alppu ei saanut unta, niin vanhempi serkku ehdotti, että “käydään pienellä kävelyllä, niin uni tulee sitten helpommin”. Annoin niille luvan kävellä laiturille ja takaisin. Siellä olivat mietiskelleet (niillä on oma mietiskelykivi), ja takaisin tullessa ne halusivat “jutella syvällisiä”. “Onko elämä merkityksentöntä, jos se jatkuu ikuisesti?” pohtivat. Ja mä pohdin niiden kanssa. Meillä oli yhdessä niin suloista ja hauskaa, että annoin niiden valvoa yhteentoista saakka. Tuli sellainen olo, että pääsin hetkeksi niiden omaan maailmaan, sellaista pientä salaisuuden verhoa raotettiin. Juteltiin niiden koulun tapahtumista ja tyypeistä, asioista, joita en ollut todellakaan aiemmin kuullut. Alan saada makua tästä ison lapsen vanhemmuudesta. Se on maailman ihaninta. Huumori, nuo jutut, se että ihminen tekee itse asioita ja huolehtii niistä. Miten ihanaa!

Meidän Riihimäki -road tripillä yksi mun “tätä mä en unohda koskaan” -hetkistä oli, kun ajettiin satasta valtatiellä ja joku laittoi Kuumaan Ylivoimainen soimaan. Laulettiin koko autollinen sitä aivan täysillä, en voinut muuta kuin hymyillä ja miettiä, miten onnellinen olen ja miten paljon pidän näistä ihmisitä.

Yhtenä iltapäivänä satoi ja oli kalsaa, mutta silti tunnelma huvilalla oli jotenkin hilpeä. Kaksi pienintä lasta kömpivät mun luokse makkarin sänkyyn, ja sitten me vain riehuttiin, kutiteltiin ja painittiin pitkään. Oli hämärää ja kosteaa, mutta jotenkin turvallista. Tiki tuli mukaan ja jatkettiin. Useimmiten rakastan tätä lasten tuomaa valtavaa fyysisyyttä, hellyyttä ja ihoa ihoa vasten. (Joskus en, kuten tänään kun poimin kyyryssä mustikoita ja 2-vuotias välillä hyökkäsi mun selkääni.) Meillä on tapana aika usein tehdä sellaista, että nostetaan kaikki raajat ylös ja huudetaan: “Jes jes jes!” Toinen, mitä meidän typy vaatii usein, on koko perheen ryhmähali, mielellään sängyllä makoillen. Ne ovat mun suosikkihetkiä (kaikessa maireudessaan).

Kerran ajoin yksin täältä Turkuun (menin sinne Saanan ja Ollin kotiin, jossa Raisa ja Otso olivat). Pidin ikkunoita auki ja soitin Sufjan Stevensiä kovaa ja lauloin mukana. Se tuntui ihanalta. Vapaalta. Siltä että sain olla yksin ja minä.

Täällä on usein katsottu olympialaisten avajaisia. Muistan jo lapsuudesta, kun niitä katsottiin mamman ja papan kanssa istuen juuri tuolla meidän sohvalla, yleensä syödäen jotain ei-niin-herkullista herkkua, kuten kermaviiliä, jonka päällä on sokeria, tai avomaakurkun palasia, jonka päällä on suolaa (meidän mamman käsitys herkusta). Sidneyn olympialaiset (2000), Pekingin olympialaiset (2008) ja Lontoon (2012) ovat jostain syystä jääneet erityisesti mieleen. Niinpä halusin, että koko suku kokoontuu tuon saman sohvan ääreen katsomaan Pariisin avajaisia.

Aluksi aika moni (Tiki ja Alppu, looking at you) vastustivat, mutta sitten Juha kävi ostamassa kasan herkkuja ja lopulta meillä oli ihana ilta katsoen Lady Gagaa, kaikenlaista woke-meininkiä (lol) ja Seinellä lipuvia joukkueiden aluksia. Tuntuu kuin olisi osa suurempaa. (Mä olen seurannut erityisesti tänä vuonna purjehdusta ja olen pöyristynyt Ronja Grönblomin ja Veera Hokan kohtelusta, kun jenkit jättivät typerän protestin yhdeksännessä lähdössä. Olin Ronjan kanssa purjehtimassa yhdessä purjehdustapahtumassa kesäkuussa, ja mun purhehdusinnostus syttyi taas!)

Muumimaailman reissu oli paras. Olin siellä siskoni Lotan ja hänen 6-vuotiaansa kanssa, multa oli mukana kaksi nuorimpaa. Mulle jäi erityisesti mieleen se, kun me kierrettiin yhtä niistä metsäpoluista. Aluetta reunustaa verkkoaita, jonka alla on välillä isojakin aukkoja. Lotta alkoi pohdiskella, että mitä jos joku perhe tekisi vuodesta toiseen niin, että ne kiertäisivät metsän kautta ja tulisivat verkkoaidan ali ja koska lapset ottavat vanhempien kaikki edesottamukset neutraalisti tosina, siinä ajateltaisiin vain, että tällainen kuuluu meidän perheen perinteisiin. Tämä ajatus naurutti mua kovasti. Toinen mikä Muumimaailmassa huvitti oli se, että olin etukäteen yrittänyt sivistää lapsukaisia muumeista, mutta niitä ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Vielä matkalla Naantaliin, soitettiin Lotan kanssa muumibiisejä ja laulettiin mukana, mutta typyjä ei innostanut. Sitten paikan päällä ne kuitenkin innostuivat halailemaan hahmoja, joitakuita toki tunnistivatkin (oppi ei ollut mennyt täysin hukkaan), mutta kyllä se oli aika priceless, kun serkkutypy huusi: “Mennään tuon vihreän luo!” (Tarkoitat kai Nuuskamuikkusta?

Jäätiin Muumimaailmasta Lotalle yöksi, ja seuraavana aamuna kattoivat herkulliset puuroaamuiset puutarhaan niin, että puuron päällä oli vaikka mitä puutarhasta (ja lisätty erikseen kuitua, sillä Lotan puolison mukaan ylimääräinen kuitu on tie onneen ja autuuteen).

Minä Lopen iltatorilla. Kaikenlaiseen ihanaan sitä ihminen päätyy.

Somerolla oli yllättäen tällaisia upeita kukkapeltoja!

Soutelukin on ollut kivaa tänä kesänä.

Sitten on paljon sellaista, joka ei ole vain yksi hetki, vaan monia hetkiä sulautunut yhteen. Kuten meidän kylänrannan uintireissut, joista en voi mitenkään laskea, montako kertaa ollaan käyty. Monta.

Aluksi meidän typy itki katkerasti, kun vuotta vanhempi serkku osasi jo uida ja hän ei. Lohdutin, että ensi vuonna hänkin varmasti oppii. Mutta niin hän vain sitten tarmolla ja sisulla opetteli ja opetteli, ja tänään kun katsoin hänen ylpeydestä säihkyviä kasvoja, kun hän ui muutaman metrin mun luota mumman luo niin. Voi että!

Kylänrannalla myös meidän pikkuinen pääsee uimaan (muut rannat ovat hänelle vähän pelottavia). Reippaasti hän kellukkeet käsissään ottaa vauhtia ja huutaa “Än yy tee nyyy!” ja juoksee hiekkarantaa pitkin järveen. Mikä suloinen otus!

Perjantait, kun Tiki on paistanut sekalaiselle seurakunnalle superhyviä pizzoja! Meillä on ollut yleensä aina vähintään muutama tyyppi kylässä. (Olen nyt tullut siihen tulokseen, että Tiki on hionut Ooni-pizzansa siihen malliin, että ne ovat yksinkertaisesti parhaita pizzoja, joita olen maistanut.)

Aamut, kun olen keittänyt ensimmäisen kupin kahvia. Silloin tunnen oloni jotenkin supertoiveikkaaksi ja inspiroituneeksi ja on sellainen kutkuttava olo, että mitäs tästä päivästä mahtaakaan tulla! Siinä on jotain taikaa. <3 Ylipäänsä tämä, että pää on vapautunut kaikenlaisilta työjutuilta ja on saanut vain vapaasti leijailla, on ollut ihanaaaaa. Sen ehkä huomaa tässä, että on tänne blogiinkin tehnyt mieli tuuttaa usein kaikenlaista.

Illat, kun olen istunut katsomassa Hacksia, syönyt lapsilta salaa vanukasta ja silmäillyt samalla aurinkoa, joka laskee järveen.

Niin paljon kaikkea ihanaa. Paljon sellaista, mistä haaveilen talvella ja mikä on ollut tänä kesänä taas totta. Mutta äsken mietin sitten sellaistakin, että vaikka me lähdemme täältä huomenna Helsinkiin, niin meillä on myös siellä toisemme. Meidän viiden hengen perhe, joka toimii koko ajan paremmin yhteen.

Ja haluan ehdottomasti nähdä siskoja ja serkkuja ja äbää ja Juhaa useammin. Ollaan nyt jo Lotan kanssa suunniteltu Helsinki-staycationia isompien lasten kanssa. Paljon kivaa on tulossa!