Juliaihminen täyttää vuoden!

juliaihminen.jpg

juliaihminen2.jpg

juliaihminen3.jpg

juliaihminen4.jpg

juliaihminen5.jpg

juliaihminen6.jpg

Härregyyd, ajauduin pieneen shokkeloon, kun tajusin että mun blogi täyttää tänään yhden vuoden!

Ennen ensimmäisen postauksen kirjoittamista kyselin kuin hullu kaikilta vastaantulevilta ihmisiltä: "Voinks mää? Onko se noloa? Eikös se ole vähän noloa? Onhan se nyt järjettömän narsistista kuvitella, että joku haluaisi lukea mun ajatuksia tai referaatteja mun elämästäni? Sano nyt että se on täysin sairasta!" Mutta ei kukaan kehdannut sanoa mulle, että kyllä muija. Kun sitten Blog Awardseissa olin kysellyt kahdelta bloggaajalta, että onko bloggaaminen noloa (kyllä vain), ja ne, eli Elina ja Laura sanoivat, että ei, nyt alat nainen vain kirjoittaa, niin sitten minä vain aloin.

Tietenkin aluksi mua hävetti koko ajan. Kun on ammatiltaan toimittaja, on tottunut referoimaan muiden sanomisia. Omaa naamaa on tunkenut juttuihin korkeintaan kolumneissa, ja silloinkin vähintään kolme ihmistä on editoinut tekstin (ja naaman) siinä välissä. Yhtäkkiä sitä onkin mahdollista täyttää vaikka koko internet omalla horinallaan ja kuvilla naamastaan. Ihan legitiimisti, häpeilemättä.

Aluksi en todellakaan kutsunut itseäni miksikään bloggaajaksi, koska se tuntui pöyhkeilyltä. Bloggaaminen on monella tapaa paljon vaativampaa kuin toimittaminen. (Ja toimittaminen taas monella tapaa vaikeampaa kuin bloggaaminen - mutta näistä eroista voisin tehdä oman postauksen, jos jotakuta kiinnostaa). Bloggaajana on itse vastuussa sanomisistaan, hyvässä blogissa myös oikeasti kerrotaan henkilökohtaisuuksia omasta elämästä. Ja onhan se ihan super pelottavaa.

Nyt vuoden jälkeen olen ihan koukussa tähän. Olen täysin ihmeissäni siitä, miten kivoja mun lukijat on. (Oletin, että olette täysiä mulkkuja.) No ei vaan! Olen kirjoitellut aika provosoivistakin aiheista (äitien alkoholinkäytöstä, kumppanin puhelinriippuvuudesta) ja kertonut melko henkilökohtaisia juttuja (hysteerinen itkeskely vauvan syntymän jälkeen, vauvavuoden vaikutus parisuteeseen). Silti en ole saanut yhtäkään kommenttia, josta olisi tullut paha mieli. Sen sijaan moni kommentti on laittanut pohtimaan, ja ajatusten vaihtaminenhan koko bloggaamisen idea on. Kaikki eivät tietenkään ole olleet samaa mieltä mun kanssa, eikä tarvitsekaan. Se, että kukaan ei ole sanonut ilkeästi, on kuitenkin yllättänyt. (Tai jos joku on mulle haistatellut, niin huuruissani olen sen täysin unohtanut.)

Olen saanut hirmu ihania kommentteja, mahtavia sähköposteja. Jopa muutamia ihka eläviä uusia ja sanamhenkisiä ystäviä ihan vain tämän blogin kautta.

Mistä tulikin muuten mieleen: Olen miettinyt semmosta, että mitäpä jos järjestäisi "äitien taidetreffit" (kuulostipa pompöösiltä, ja sitä se olisikin!). Eli menisi yhdessä kulttuurikodin äitien ja beebojen kanssa ensin johonkin näyttelyyn ja sitten lounaalle. Tyyliin marraskuun alussa jonain arkipäivänä Helsingissä. Kiinnostaisiko ketään tulla messiin? Lupaisin pitää keskustelua yllä, eli ei olisi kamalan isoa kiusallisuus-vaaraa. Tai ei tarvitsisi olla edes omaa beeboa, voi ottaa baby bornin mukaan, riittää, että on kiinnostunut museokahvipullasta taiteesta.

No niin. Piti kuitenkin sanomani, että tämä vuosi bloggaajana on ollut ihan mielettömän kiva. Edelleen mua nolottaa omat jorinani, mutta ketäpä ei nolottaisi. Kiitos teille huiput, älykkäät, hauskat ja ihanat blogin seuraajat!

 

Kuvat: Tikin ottamia. Älkää luulko, että tämä pieni kuvaussessio Tuomiokirkon portailla olisi mennyt ihan kivuttomasti. Oikeasti se meni näin.

 

Ps. Hauskaa, jos käyt seuraamassa tätä blogia myös Juliaihminen-fb-sivulla!

 

 

 

Previous
Previous

Syyskuussa vapauden tuulet tuivertelivat

Next
Next

Aikuisen miehen vieroittaminen tutista