Esineet, jotka jätitte jälkeenne

Alkukesä on ollut melankolista aikaa. Olemme tyhjentäneet meidän mamman ja papan asuntoa Eirassa. Mamma kuoli kuusi vuotta sitten. Pappa on nyt päässyt viimein hyvään hoitokotiin. On tullut aika käydä läpi heidän tavaransa.Kaikki on sujunut täydellisessä sovussa. Teimme niin, että jokainen kävi omia aikojaan asunnossa laputtamassa kaikki ne esineet, joita halusi itselleen. Itse laputin aika ronskilla kädellä kaikenlaista, sillä tänne huvilalle tarvitaan kaikenlaisia käyttöesineitä: peittoja, pyyhkeitä, astioita, tuoleja, lamppuja ja sen sellaista.Kotiin vietäväksi laputin muutaman kauniin esineen, kuten hopeisen tarjoilukärryn. Punaisia itämaisia mattoja. Aalto-vaasin, jossa oli pieni särö reunassa. Television, sillä papan televisio ei tarvitse erillistä digiboksia toisin kuin meidän vanha.Laputin myös jonkun verran esineitä, joista tulee vahvasti mamma ja pappa mieleen. Keltaisen läpinäkyvän lasisen kuution, kitch-henkisen pienen tekopalmun.Lopuksi esineet käytiin läpi serkkujen ja äitini, tätini ja enoni kanssa. Yhdestäkään esineestä ei kiistelty. Päinvastoin, tavaraa jäi valtavasti ottamatta.Mammani harrastus oli shoppailu. Tuntuu, että hän purki siihen turhautumista siitä, että oli kieliä puhuva ja filosofiaa vapaa-ajallaan lukeva maisteri sekä Einsteinin luennolla Pariisissa istunut älykkö, josta tuli pankinjohtajan vaimo ja kotiäiti. Hänen olisi pitänyt tehdä uraa eikä jäädä kotiin, mutta 1960-luvulla elettiin toista aikaa.Asunto on täynnä käyttämättömiä kauniita astioita, koriste-esineitä ja liinavaatteita. Stockmannin muovipusseja on eri aikakausilta. Mammalla oli upea sisustusmaku. Asunnossa on ollut klassisia kalliita asioita, kuten Barcelona-tuolit ja Ahti Lavosen taulu. Vanhan Kansallisosakepankin aulan valtavan painava marmorinen pöytä. 1960-luvulla modernia ollutta sisustusa, pyörivät Kukkapuron sohvatuolit ja lasisia pöytiä. Paljon antiikkia, esineitä, jotka sopivat vain sellaisten ihmisten asuntoihin, joilla on halleja ja käytäviä. Kenelläkään meistä ei ole paikkaa valtavalle kultakoukeroiselle antiikkipeilipöydälle.Mutta kaapit olivat täynnä myös paljon ihan sellaista halpaa, vähän romuluistakin rihkamaa. Parittomia määriä värikkäitä astioita, servettejä, kymmeniä ja kymmeniä kynttilänjalkoja, Iittalaa kaikilta vuosikymmeniltä. Cocktail-laseja, snapsilaseja, kuohuviinilaseja, drinkkilaseja. Joitain 6, joitain 2 ja joitain 12 kappaletta.Kirjoja on valtavasti, tietenkin. Tiki poimi parikymmentä taloustieteen ja politiikan opusta huvilalle, jos niitä vaikka joskus tekisi mieli syysiltoina selailla. Minä otin muutamia kahvipöytäkirjoja arkkitehtuurista. Äiti oli poiminut minulle muotilehtiä 1960-luvulta eteenpäin. Ranskankielisistä filosofiaopuksista sai yllättävän paljon rahaa antikvariaatin pitäjältä, mutta sinne ne menivät, sillä niitä meistä ei kukaan lue.Vaatteet ovat oma lukunsa. Poimin vintiltä untuvatakin, jota mamma käytti aina. Ja kalastajahattuja, jotka ovat taas muodissa. Otin kaiken, mikä jotenkuten sopii minulle. Valkoisen silkkipaidan ja huitulajakkuja. Ikävä kyllä myöhäisinä aikoina mamma oli aika isokokoinen, eikä kukaan meistä käytä koon 46 vaatteita. Niinpä suureksi osaksi nämä aarteet menevät kierrätykseen.Pukeudun nykyään enimmäkseen mamman ja papan vaatteisiin, en ole ostanut mitään uutta aikoihin, kun ei ole tarvinnut. Se on huvittavaa.Minulla on sanoinkuvaamattoman ikävä mammaa ja pappaa.On ikävä lapsuuden talvilomia, jotka vietimme Eirassa. Mamma vei meitä jäätelölle Stockmannin kahvilaan (siihen kerrokseen, jossa on se iso pyöreä kala-akvaario). Hän marssitti meitä Ateneumissa ja kaupoissa, kertoi ettei kadulle saa sylkeä koska se on barbaarimaista.On ikävä itsenäisyyspäivän aattoja, kun meillä oli tapana katsoa mamman kainalossa linnanjuhlien kauniita asuja. Ikävöin mamman ja papan keittiöstä aukeavaa näkyä Agricolan kirkon torniin. Katselin sitä kun söin kirjolohta ja perunamuusia, aina sitä.Kaipaan suurta kylpyammetta, jossa pulikoin samalla, kun mamma istui pytyllä ja piti seuraa. Ja mamman huoneen ikkunaa, johon liimasin Stockan kultaisista tarroista hymynaaman, jota hän ei jostain jumalan syystä koskaan ottanut irti.Kaipaan papan kanssa keskusteluja turkulaisten politiikkojen kähminnästä ja lahjonnasta (hänellä oli jos jonkinlaista kokemusta Turun taudista niiltä vuosilta, kun hän toimi Turussa pankinjohtajana). Tuntuu pahalta, ettei hän enää koskaan tule sanomaan, miten ajattelee meitä kaikkia rukouksissaan joka ilta. Jokaista yksitellen, ja on niin ylpeä ja onnellinen siitä, missä me kaikki lapset ja lapsenlapset olemme nyt elämässämme. Enää pappa ei sano mitään.Olen itkenyt kun olen sovittanut mamman vanhoja mekkoja, itkenyt kun vastaan on tullut tuttu kultainen kynttilänjalka, jonka olin jo unohtanut. Itkin, kun kaivoin mamman huiveja vanhasta Aleksi 13:n muovipussista.Kuinka monta kertaa ihmiselle pitää sanoa hyvästi?Mamma ja pappa ovat molemmat vaikuttaneet valtavasti siihen, millainen minä olen. Totta kai tiedän, että olen elänyt etuoikeutettua elämää, kun minulle Helsinki on kahden vuosikymmenen ajan merkinnyt vain kolmosen ratikkareittiä Aleksanterinkadulta Eiraan. (Kävin Kalliossa ensimmäisen kerran varmaan vasta 20-vuotiaana, jos Linnanmäkeä ei lasketa.)Mutta loppujen lopuksi tavarat, esineet ja asunto ovat vain puitteita. Tärkeämpää on ollut käymämme keskustelut, rakkaus ja ylpeys, jota mamma ja pappa osoittivat meitä kohtaan.Kuten sanoin, suurinta osaa esineistä ei kukaan halunnut. Tavarat ovat menettäneet tässä maailmassa arvonsa ja merkityksensä. Ne on tehty käytettäväksi tai sitten eteenpäin annettavaksi. Jokaiselle löytyi omat muistoesineensä, ja ketään ei kiinnosta ottaa valmiiksi laitettuihin koteihin ylimääräisiä kirjoituspöytiä tai kirjahyllyjä, saati kirjoja.Olisin ollut täydellisen tyytyväinen, vaikken olisi saanut yhtäkään esinettä koko Eiran kodista. Eivät esineet sitten kuitenkaan oikein merkitse kenellekään mitään. Muistot ovat toisaalla.On kuvaavaa, että papan kirjastohuoneessa, kirjahyllyn päällä seisoi muovipakkauksessa vuosikymmenet pieni rumpalipoikanukke. Lapsuudessa me aina ihmettelimme, miten jollakulla voi olla näin valtava itsekuri. Miksi pappa ei avaa rumpaipoikaa pakkauksesta ja leiki sen kanssa?!!!!Toissa perjantaina kävin viimeistä kertaa Eirassa ja näytti siltä, että kukaan ei ollut ottanut tuota mieltä kiehtovaa nukkepakettia. Ajattelin, ettei se voi tuollaisena mennä kierrätykseen, joten otin sen. Teipit olivat hapertuneet irti. Humps vain, Alppu avasi luvattomasti muovipakkauksen ja kaivoi rumpalipojan esiin. Sen silmäluomet menevät kiinni, kun sitä heiluttaa.Alppua ei kiinnostanut leikkiä sillä. Laitoin rumpalipojan meidän kirjahyllyn päälle, ilman muovipakkausta, vähän vapaampana kuin ennen.Olkoon siellä seuraavat 30 vuotta.Äitini, tätini ja enoni ovat tehneet asunnon tyhjentämisestä hullun urakan. Minä olen vain napsinut kivoja asioita siinä sivussa. Mutta on tämä silti tuntunut hirveän raskaalta.Ei tämä ole tavallinen muuttotyhjennys. Tämä on hyvästien sanomista, ja se on työlästä.Lue myös:Mamma, olisit pitänyt heistäKun muistot painavat liikaaSuolalamppu muistuttaa mammasta