Ensimmäinen ultra (raskausviikko 13)
Onnistuneen niskapoimu-ultran kunniaksi mun kaverit Ella ja Ida tarjosivat Sedun Hernessaaren terassibaarissa alkoholittoman mojiton, joka oli muuten harvinaislaatuisen herkullinen. Ensi kesänä aion samassa paikassa vetää alkoholillisen mojiton. Tai kaksi.
Loppumaton tarina raskauden eri vaiheista etenee! Nyt ollaan jo viikolla 13, jolloin käytiin ensimmäisessä ultrassa, eli niin sanotussa niskapoimu-ultrassa.
Mua jännitti np-ultraan meneminen ihan sikana (siis sillee en-saa-koko-viikkoon-unta-tyylisen paljon). Heinäkuun lopulla meillä oli Kätilöopistolla se virallinen ensimmäinen ultra (kun sitä ekaa ei sitten laskettu).
Siellä kävi ilmi, että mies* voi hyvin.
Meidän kätilö oli semmonen vanhempi, superihana ja pätevän oloinen nainen. Tällä kertaa ultraus kesti ainakin vartin, kun se teki kaiken niin perusteellisesti. Sitä paitsi edellisellä kerralla ei oikein ollut paljon mitä ultrailla, koska hahmo oli vielä niin pieni. Nyt oli asiat toisin!
Kätilö näytti meille yksi kerrallaan jokaisen raajan, pään, selän ja pepun. Kehui sydämen sykettä kauniiksi.
(Jo nyt olen vaipunut semmoseen mama-moodiin, että jos mun lapsen sydämen sykettä kutsutaan kauniiksi, tunnen pakahduttavaa ylpeyttä syömessäin. Vaikka kysehän on siis normaalista ruumiintoiminnosta.)
Sitten se kehui myös, että se lapsi on hyvin ponteva ja reipas! Koska se vähän niin kuin hypiskeli siellä. Tai siis se makoili selällään, mutta kyllä siitä näki, että se vähän pomppi pyllyllään ylös alas. Taas sai mama-to-be olla ylpeä! (Vaikka kyseessä on refleksinomaiset liikkeet, koska tässä vaiheessa sen aivot eivät säädelleet erityisemmin sen lihaksistoa.)
Mutta ei sinne mitään raajoja oltu tultu kattomaan, vaan tietenkin sitä, millainen NISKAPOIMUTURVOTUS sillä on. (Sana, joka aiemmin olisi tuonut mulle mieleen lihavan kaljun miehen niskamakkarat, olikin nyt tärkeintä, mitä kuvitella saattoi.)
Koko sen ultraamisen aikana kätilö ei sanonut siitä mitään, joten mä aloin aatella, että kyllä, se on vakavasti vammautunut. Hengittäimen alkoi ahdistaa ja aattelin, että oispa tämä tilanne jo ohi!
Kammottavin hetki oli se, kun kätilö yhdessä vaiheessa katsoi monitoria mietteliäänä ja sanoi: "Oho!"
Kävi ilmi, että sen hiiressä oli pölyä, niin kursori ei liikkunut kunnolla. Mutta että mää meinasin kuolla siinä kohdassa.
Ultrauksen jälkeen oli pieni keskusteluhetki, jossa kätilö kertoi, että np-luku on 0,8 millimetriä. Sydän taas hyppäsi kurkkuun, kun olin kuullut, että luvun pitäisi olla alle KOLME. Ajattelin, että jaahas, sitten jatkotutkimuksiin. Mutta sitten kävi ilmi, että se on tosiaan kolme, ei nolla pilkku kolme. Eli 0,8 < 3. Eli luku oli tosi hyvä ja kaikki oli kunnossa.
Viikkoa myöhemmin saatiin kotiin vielä kirje, jossa oli laskettu yhteen mun veriarvot + np-luku + mun ikä = kaikki on NORMAALIA. (Mikä ihana sana!)
Ultran jälkeen oltiin tosi iloisia Tikin kanssa. Hän kertoi, että siellä kohdussahan oli selvästi mies*. No, vielähän mitään sukuelimiä ei pysty siitä erottamaan, mutta jos kerran Tiki sanoo, niin miksei. (Ja kyllä, ei mikään poika, vaan luonnollisesti mun vatsassa on tällä hetkellä mies.) Mulla ei ole niinkään väliä, onko se mies vai tyttö. (En sentään suostu ajattelemaan, että mun vatsassa olisi nainen, se menee jo sairaaksi.) No, tämän jälkeen tyyppiä on kutsuttu välillä mieheksi.
Mutta joo, semmonen 6,5-senttinen hahmo siellä reippaana ja kauniin sydämen sykkiessä killui. Enkä olisi voinut olla onnellisempi.
Opin: Nauti siitä ultrasta äläkä niin kamalasti panikoitse!
Oispa muuten taas kesä ja terassi ja ulkoruokinta. Tässä kamuni Ida ja minä. (Idalla on kyky näyttää aina hyvältä, multa tämä kyky puuttuu.)
Ps. Raskaussaaga kokonaisuudessaan:
Raskausviikko 13 eli ensimmäinen ultra