Elämän normihävikki pitää vain hyväksyä
Kun Raisa kertoi minulle ensimmäisen kerran Saara Särmän termistä elämän normihävikki, olin täysin ihastunut.
Kyse on hävikistä, joka yksinkertaisesti kuuluu elämään ja jota ei kannata jäädä murehtimaan tai erityisemmin ajatella, että "otanpa tästä nyt opiksi". Ei kaikesta tarvitse aina ottaa opiksi tai syytellä itseään.
(Puhuin normihävikistä taannoin MKR-podcastin rahamoka-jaksossa.)
Normihävikkiä on se, kun tulee kirjaston kirjoista sakkoa (tapahtuu minulle usein!) tai kun sarjalipusta jää pari matkaa käyttämättä (minun Turku-Helsinki-sarjalippuni vanhenee lokakuun alussa, sieltä jää yksi matka tekemättä). Särmän sanoo, että joskus syynä on inhimillinen moka, joskus prosessit.
Särmän mukaan parhaiten näissä tilanteissa auttaa verrokkiystävän apu: jos on vahingossa varannut liian kalliin hotellihuoneen ja kertoo siitä ystävälleen, tuntuu heti paremmalta, kun ystävä kertoo varanneensa lähes yhtä kalliin Ruotsin-risteilyn.
Joten tässä teille vähän vertaistukea: Minulla on nyt tässä parin viikon sisällä tapahtunut kaikenlaista typerää. Ensin Didi heitti tietokoneeni mäsäksi. (Asia oli toki oma vikani, miksi annoin Alpun katsoa sohvalla tietokoneelta Netflixiä?) Näytön korjaaminen maksoi onneksi lopulta vain 185 euroa, kun vaihdoin sen käytettyyn näyttöön. (Ah, suuri suositus Teollisuuskadun Teraset-liikkeelle, tekivät homman yhdessä päivässä ja noin halvalla!)Parin päivän päästä tästä, pyöräilin kaatosateessa Mäkelänrinteeltä kotiin, ja puhelimeni kastui täysin (vaikka oli syvällä sadetakin sisällä taskussa).
Pari päivää sitä kuivateltuani tajusin, että on pakko ostaa uusi puhelin. Harmitti, sillä tuo edellinen oli vain neljä vuotta vanha.Ja sitten hävitin vielä ajokorttini samalla viikolla. Se oli vain pudonnut taskusta. Tosin ihana juttu tapahtui: sain parin päivän päästä instassa eräältä tyypiltä viestiä, että löysin ajokorttisi, tuletko hakemaan. Ja kävi ilmi, että hän asui ihan meidän naapurustossa! Ah! Niinpä kävin poimimassa kortin (ja lol, vein kahvipaketin hänelle kiitokseksi kun en persoonallisempaa asiaa keksinyt).
Tuntuu, että näille pienille mokille ei nyt mahda mitään. En tunne itseäni kesän jälkeen yhtään levänneeksi. Se näkyy tällaisena kognitiivisena sekoiluna. Sanojen unohtamisena, ajattelun paikoittaisena hitautena. Tuntuu, että pää on nyt jollain lailla vähän lujilla tänä syksynä verrattuna aiempien vuosien syksyihin. Jos aivoissani olisi sellainen samanlainen mittari kun puhelimien akussa, niin siinä lukisi varmaankin "43 % kapasiteetistä käytössä". Ehkä täällä on kohtalotovereita?
No, onneksi elämä tuntuu muuten ihan mukavalta. Lapset ovat olleet terveitä (paitsi yhden viikon Alppu oli nuhan takia kotona), on ollut kaikenlaisia kivoja ystävien näkemisiä ja muutenkin kotona on tilanteeseen nähden oikein hyvä tunnelma.Joka tapauksessa, vaikka turha rahanmenetys ärsyttää juuri nyt, kun rahat on tänä syksynä muutenkin suht loppu (kiitos huvilaremontin, joka imuroi kaikki tilit mennessään – ihan itse aiheutettu tila siis!), niin päätin ottaa nämä typerät mokailut nyt vain tyynesti normihävikkinä vastaan.
Sellaista se nyt vain on. En jaksa soimata ja syytellä itseäni. Luultavasti mokia tapahtuu lisää pitkin syksyä, mutta nyt ei auta muu kuin hyväksyä tapahtumat tyynen rauhallisesti ja jatkaa porskuttamista eteenpäin!