2022 huh!
Instassa yhdeksän vuoden tykätyintä näyttivät tältä. Veikkaan että jokaisen kohdalla ihmiset ovat tykänneet enemmän kuvatekstistä kuin kuvasta, tarinasta kuvan takana.
Mikä vuosi, ai että mikä vuosi.
En olisi ikinä kuvitellut, millaisia kauhuja maailma ja minun mieleni tulevat kohtaamaan. Ja sitten taas paljon paljon ihanuutta.
Haluan ottaa pienen vuositsekkauksen, koska jääpä sitten muistiin, mitä tuli tehtyä ja tunnettua. Suosittelen teillekin!
Tammikuu
Vuoden alussa olin jo pitkällä raskaana ja aloin fiilistellä tulevaa vauvaa. Koska tiesin, että olen vikaa kertaa raskaana, halusin vetää tämän “täysillä”. Niinpä menin äitiyspilatekseen, otin paljon kuvia vatsasta ja nautin valtavasti, kun vauva myllersi vatsassa.
Olimme miettineet paljon asumiskuviota: pitäisikö muuttaa vai jäämmekö tähän? Päätimme, että just nyt ei muuteta, mutta muutetaan huonejärjestystä. Niinpä järjestimme neliöömme kaksi aikusten makkaria, yhden lastenhuoneen ja siirsimme ruokapöydän olohuoneeseen. Järjestely on ollut valtavan toimiva!
Töitä oli perkeleellisen paljon. Julkaistiin Melkein kaikki rahasta -podin kolmatta kautta, tein paljon blogiyhteistöitä (kuten Rakli-sarjaa) ja mulla oli aika paljon puhujakeikkoja. No, olen tyytyväinen, koska tein alkuvuonna paljon rahaa. Tuolloin ei ollut vielä tietoakaan inflaatiosta tai korkojen noususta.
Helmikuu
Helmikuusta ei tule paljon muuta mieleen kuin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. 24.2.2022 minä tulen kyllä muistamaan aina. Oli hiihtoloma, olimme Niinan ja lasten kanssa Hakaniemen Leikkiluolassa ja mietimme, että mitä ihmettä tästä tulee.
Olo oli niin musertavan toivoton, pelokas. Menin aivan sekaisin. Valvoin yöt, doomscrollasin illat.
Muistan sellaisen hetken, kun ollaan matkalla Alpun kanssa hammaslääkäristä kotiin ja luen uutisen, jossa YK:n pääsihteeri sanoo, että ydinsodan uhka on todellinen. Pelko vyöryi kroppaan fyysisenä raskaana tunteena. Mietin helmi–maaliskuun kuumeisesti, miten ihmeessä pystyn suojelemaan lapsiani tältä kaikelta hirveydeltä. Pohdiskelin, mihin me pakenisimme sodan levitessä Suomeen, itkin lohduttomasti Ukrainan synnytyssairaalaiskua. En keksinyt muita keinoja auttaa kuin lahjoittaa päivittäin rahaa eri kohteisiin, sitä olen jatkanut edelleen.
En ole toipunut näistä ajoista, mutta olen vähän turtunut. Perusturvallisuuden tunteeseen on tullut iso särö, jota myös uutiset ilmastokriisin pahenemisesta murtaa pikkuhiljaa. Olen luonteeltani melko optimistinen, mutta tänä vuonna optimismia on tuhottu huolella.
Ajattelin tuolloin, että nyt maailma kaipaa myös kepeyttä, joten aloin julkaista insta storyissä Didin hassuja juttuja.
Maaliskuu
Olin ahdistunut, mutta oli hyvääkin. Oli kasvava raskausvatsa, yhä piteneviä päiviä, Mimmit ja mammat -tapaaminen, kaksi ihanaa vitsikästä lasta ja sitten oli Punkaharjun viikonloppu. Ai hitto se oli kyllä niiin niin niiiiiin ihana retki Mariannan ja Marian kanssa. Milloinkohan pääsen seuraavan kerran…
Sisutelin myös kotiamme, palkkasin Jelpperin laittamaan lamppuja ja hyllyjä seinille.
Työrintamalla teimme Merjan kanssa toisen kauden Sijoituskavereita, vitsi se oli kyllä kivaa. Tulisipa lisää projekteja Merjan kanssa.
Ja sitten minulla alkoikin äitiysloma, luovuin työhuoneesta ja aloin hampparoida kotona. Olin täysin varma, että kolmannen lapsen synnytys käynnistetään viikolla 42+0, joten merkkailin ihan pokkana muutaman työjutun kalenteriin lasketun ajan jälkeen.
Kaikki olivat minulle, että “ei sitä koskaan tiedä”. Mutta olin vain että bitchez pliis, kaksi käynnistetty, kolmaskin käynnistetään.
Huhtikuu
Siinä sitä odoteltiin vauvaa tulevaa ja nautittiin elämästä. (Ja panikoitiin ydinuhkaa, siinä sivussa tietenkin.) Olo oli jotenkin taianomainen. Sitä tiesi, että pian kaikki muuttuu, mutta just nyt kaikki on “tavallista”.
Pääsiäinen vietettiin kotona, retkeiltiin lähitienoolla perheen kesken.
Koronahommat alkoivat hellittää, ja vaikka olin raskaana eikä suunnitelmissa ollut synnyttää koronassa, niin meikä mandoliino nuohosi silti kaikenlaisia illanistujaisia. Tiedän, olin reckless, mutten kadu mitään. Rokotuksia oli kolme alla ja minä janosin ystävien seuraa kaiken paskan jälkeen ja sen keskellä. (Meidän perhe ei muuten ole vieläkään saanut ensimmäistäkään koronaa, en tajua miten tämä on mahdollista.) Oli pr-tilaisuuksia, ravintoloiden avajaisia.
Huhtikuu oli oikeastaan aika ihana, vaikka olin tosi, tosi, tosi raskaana. Siis olin oikeasti, vauva oli 4,6 kiloa syntyessään. Repikää siitä. Tai älkää repikö. En minäkään repeytynyt juurikaan. Oli paikat pehmeinä valmiiksi, jos ymmärrätte.
Ja niinpä se meidän pikku-Puten syntymä sitten käynnistettiin, kyllä kyllä, 42+0, kuten olin kaikille sanonut.
Ja mikä synnytys! Niin ihana! Niin niin ihana! Siinä oli niin paljon iloa, ilokaasua, huumoria, Antti Tuiskun tahtiin tanssimista, hauskoja keskusteluja kätilön kanssa. God damn oli vaan niin ihanaa! Miten helposti se putkahtikaan ulos, kaksi ponnistusta ja ukkeli oli maailmassa.
Yksi mun elämäni parhaimpia päiviä, täytyy sanoa.
Toukokuu
Vapun ja pari sen jälkeistä päivää minä vietin Naistenklinikalla. Mulla oli samassa huoneessa aivan ihana toinen äiti. Tultiin ihan super hyvin juttuun, meillä oli semmonen upea yhteishenki ja super kiinnostavia keskusteluja. Ja nyt mä ihmettelen, että miten tämä aika on mennyt ja vaikka sovittiin, että mennään yhdessä kävelylle tai kahville niin yhtäkkiä vuosi on ohi eikä me olla menty. No. Mulla on onneksi hänen numeronsa puhelimessa ja mä yritän nyt muistaa laittaa hänelle viestiä.
Vauvan tuominen kotiin synnytyssairaalasta oli taianomaista. Kaikki oli vaan taikaa. Ja sitten samaan aikaan olin aivan sekaisin ja hormoneista huuruissa ja vähän lohduton ja itkin paljon, paljon. Viikko siinä meni, ja minä olin niin rakastunut tähän meidän pikku pötkylään, että se tekee edelleen kipeää.
Ja perkele vieköön miten helvetin vereslihalla sitä ollaan tämä koko vuosi oltu senkin jälkeen. Ajan kuluminen on itkettänyt mua joka käänteessä, kaiken ainutkertaisuus, lasten kasvaminen, elämän rajallisuus, kiitollisuus tätä kaikkea kohtaan. Aivan HIRVEÄÄ. HUH HUH!
Toukokuussa kävin esittelemässä Puttea ylpeänä ihmisille ja ystäville. Tehtiin paljon retkiä, solahdin niin hirveän helposti “takaisin” lattemamalifeen. Tällä kertaa vain tiesin, että this is it, enempää ei tule, joten nautin ja itkin ja nautin.
Sofia ja Sampo viettivät viimeistä kuukauttaan Hermannissa, muuttivat Turkuun ja olo oli siitäkin haikea. Ikävä on ollut sen jälkeen iso, mutta onneksi on semmonen homma kuin puhelin ja el internet.
Vietettiin Didin kolmevuotissynttäreitä. Meidän maailman suloisin typy laittoi uhmavaihteen päälle ja sanoisin, että se on vaihdettu kolmoselta neloselle ja sitten manuaalisesti vitoselle, ja edelleen mennään motarilla sataakuuttakymppiä. Mutta kuten sanon hänelle usein: häntä on helppo rakastaa.
Kesäkuu
Kesä 2022 oli semmonen rakkauden ja onnen kesä, että että ettien että. Elin täydellisessä symbioosissa vauvan kanssa, olin ja olen niin järjettömän rakastunut siihen. Vaeltelin Kallion katuja itsekseni vauva vaunussa ja koin vain puhdasta onnea. Lapset olivat pari ekaa viikkoa päikyssä, kesä vyöryi lämpimänä päälle.
Erityisen hyvin muistan yhden lauantain, jolloin ystävämme Oona piti valmistujaisjuhlat Teurastamolla. Istuttiin nurtsilla vilteillä koko päivä, laspet pelasivat pingistä, pyöräilivät ympäri ja vauvukka nukkui, valvoi, nukkui. Lopulta kaikki olivat maan tomussa ja aurinkorasvaklähmässä ja sellaisessa koko päivän auringossa vietetyn jälkeisessä hohkassa ja ajattelin että NYT SE ON ALKANUT.
Me vietettiin Tikin kanssa hääpäivää Linnanmäen puuvuoristoradassa, Raisa teki niiden pihalla vegaanista kesäkeittoa, näin paljon Hannea, kävin torikahveilla Monikan ja Pian kanssa, juhlin vauvan kanssa Puistokadulla, vietin yhden ihanan yön Hakola Housessa värikkäissä sisustuksissa, näin Nataa, Kirsikkaa ja Viviania.
Tiki lähti huvilalle etätöihin viikkoa etukäteen, minä jäin kolmen lapsen kanssa Helsinkiin. Halusin kokeilla, että pystynkö siihen, ja minähän pystyin! Kyllä se tiukkaa välillä teki, etenkin siirtymät ja nukutuksen, mutta tästä lähti minun kuoriutuminen erinomaiseksi kolmen lapsen joukkojen johtajaksi.
Juhannuksena muutettiin loppukesäksi huvilalle.
Heinäkuu
Ystäviä, sukulaisia, serkkuja, Turkua, järveä, aurinkoa. Meidän perhe vähän haki uutta asentoa, riideltiin Tikin kanssa aika paljon (liika), isommat lapset nahistelivat, henkiset resurssit olivat välillä aika vähissä. Onneksi mun äiti ja Juha auttoivat lasten kanssa.
Minä täytin 35 vuotta ja Tiki kutsui ison kasan ihmisiä juhlimaan sitä huvilalle, hän paistoi ehkä 7 tuntia putkeen Oonissa pizzaa kaikille (kiitos Tiki, olet best!).
Kesän retki tehtiin Tampereelle, jossa Alppu ihastui hotellielämään. Toinen retki tehtiin Zoolandiaan, sinne aiotaan mennä myös ensi kesänä ja kaikkina kesinä niin kauan kuin lapset jaksavat.
Me hankimme uuden huussin, minä pidin juhlat sen kunniaksi. Nautin remontoidusta huvilan pihasta, uudesta laiturista ja samalla mietin, mitä kaikkea täällä vielä pitäisi tehdä. But not today.
Oli monta viikkoa putkeen aurinkoa, lämpöä, leikkejä, mustikoiden ahmimista pensaista, Didin kanssa metsäseikkailuja, Alpun uimaan opettelua, drinkkejä, kahvia terassilla, onnea.
Muistan sellaisenkin hetken, kun kuuntelin Antti Autiota ja tanssahtelin vauvan kanssa terassilla lämpimässä auringossa ja meitin, että miten elämä voikin antaa minulle tällaisia hetkiä.
Elokuu
Palattiin pikkuhiljaa maalta Helsinkiin, mutta kesä jatkui täysiä reilusti syyskuun puolelle.
Retkeiltiin Suomenlinnassa, Korkeasaaressa, vietettiin viikonloppuja huvilalla, uitiin Kumpulassa, istuttiin aamuisin Rootsin terassilla kahvilla. Vastustin liian lepsua kaivostoimintaa ja kaikenlaista turkistarhausta.
Koin hillitöntä fomoa Flow-viikonloppuna (Tiki oli huvilalla ja minä olin 3–4 lapsen kanssa yksin, meillä oli yksi hoitolapsikin sinä viikonloppuna).
Hoidin suustani reiät kuntoon tavoitteena aloittaa oikomisprosessi (jonka syyskuussa sitten aloitinkin). Lapset olivat jotenkin erityisen ihania.
Syyskuu
Vietettiin Puten ristiäisiä, ja olin niin onnellinen hänen viidestä erinomaisesti valitusta kummistaan.
Kävin puhumassa Turun tuomiokirkossa synodaalikokouksessa kuluttamisesta, vietin aikaa Sofian ja Sampon ihanassa uudessa kodissa. Veljeni Otto valmistautui muuttamaan Saudi-Arabiaan.
Käytiin Tikin kanssa hotellissa ja riideltiin paljon vähemmän kuin kesällä, jotenkin alettiin taas hitsautua yhteen mutta mietittiin, että asioiden pitää vähän muuttua. Niinpä päätettiin kokeilla sellaista, että ei vuokratakaan meidän Hermannin-yksiötä (josta Otto muutti pois), vaan jätetään se aikuisten asunnoksi meille. Niinpä olen pikkuhiljaa syksyn aikana maalannut ja sisustanut siitä meille työhuonetta. (Istun parhaillaan täällä kirjoittamassa.) Kerron tästä lisää myöhemmin!
Aloitin hitaasti lenkkeilyä ja tuntui siltä, että saan pikkuhiljaa kehoani takaisin synnytyksen jälkeen.
Lokakuu
Tehtiin perheen perinteinen viikonloppu ilman lapsia -retki Billnäsiin, jossa myös hyvästeltiin Otto joka lähti ulkoministeriön pestiin Saudeihin. Yhyy!
Vietettiin syysloma lasten kanssa Turussa. Retkeiltiin paljon metsässä sekä Turussa että Helsingissä.
Aloitin Puistokatu 4:ssä vanhempien ilmastokeskustelupiirin.
Putte alkoi maistella ruokaa ja istuskella lyhyitä aikoja syöttötuolissa. Aloin vähän odotella, että se alkaisi ryömiä kun se oli koko ajan niin turhautunut (alkoi 7 kuukauden ikäisenä). Aloitettiin myös vauvauinti Kultakaloissa ja se on ollut ihanaaaaa!
Oltiin jotenkin paljon myös kipeinä. Päivien kohokohta oli usein aamukahvi Rootsissa, johon kokoontuu satunnaisotanta hermannilaisia ja vallilalaisia hauskoja ihmisiä.
Kohokohta oli Gummeruksen 150-vuotisjuhlat, mikä olikin eka ilta, jolloin olin erossa pikku-Putesta!
Marraskuu
Sairastin elämäni ensimmäisen rintatulehduksen, se oli hirveää ja lähti antibiooteilla poijes.
Marraskuu oli jotenkin paskaa. Perusarkea, sählyä, uimakoulua, tanssia, arjen eteenpäin työntämistä. Henkireikä oli yö hotellissa Tikin kanssa (kiitos taas äbä!) ja isänpäivän ihana aurinkoinen retki Lammassaaren pitkospuilla.
Loppukuusta saapui talvi rytinällä, eikä lumet sitten lähteneetkään, mikä on ollut kiva.
Vein Alpun ja kummitytön katsomaan Ronja ryövärintytärtä Kansikseen. Aloitettiin todellinen joulutus, koristeltiin, leivottiin 17 kertaa torttuja ja pipareita ja luukutettiin joululauluja. Kaikki keinot käyttöön.
Joulukuu
Ja sitten yhtäkkiä olikin joulukuu. Kuin veitsellä leikaten tunnelma muuttui, ja vuoden viimeinen kuukausi on ollut aivan ihana.
Meillä oli jotenkin aivan taivaallinen reissu perheen kanssa Tallinnaan, siitä lähti semmonen mun ja Tikin yhteishenki, joka kantoi koko joulukuun.
Yhtenä viikonloppuna siskoni Lotta ja hänen lapsensa tulivat Helsinkiin, retkeiltiin ihan kuin turistit Suomenlinnaan ja Tuomaanmarkkinoille.
Joulu oli suloinen Turussa, päättyi toki vatsatautiin, mutta sitä ennen ehdittiin nauttia ruoista, 1500 palan palapelistä ja etenkin seurasta, siitä aina näiden ihmisten kanssa.
Vietin peräti kaksi iltaa hummaten: yhden mimmit ja mammat -illan (Elite + Bhangra) sekä Kirsikan ja Ilonan kanssa Boulevardissa illallisen. Molemmat elähdyttäviä, mahtavia iltoja, joina keskusteltiin tulevasta vuodesta ja siitä, mitä siltä haluttais.
Ja siitä mä kerron sitten seuraavassa postauksessa, tulevaisuudesta. Olemme sopineet perinteisen uudenvuodenkävelyn huomiselle, se sitten saa vielä kirkastaa lisää ajatuksia.
Mutta nyt, huh. Mikä kilometripostaus, ja ennen kaikkea:
Mikä vuosi. Mikä kyyti.
Tässä on ollut tapahtumia 10 vuoden edestä.
Kiitos tuhatkertaisesti teille, kun olette olleet mukana jakamassa tätä kaikkea. Kiitos kaikista ihanista kommenteista (joihin on tällä mun uudella blogipohjalla aivan saatanallisen vaikea vastata, onnistuu vain puhelimesta sovelliuksen kautta!) ja kiitos siitä, että myötäelätte näitä kaikkia käänteitä ja sekoiluja.
Kiitos <3
