Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus ja Ping Helsinki 

Olen tänä syksynä miettinyt yksinäisyyttä ja sen mekanismeja. Olen huomannut, että yksinäisyys on sillä lailla kavala asia, että siltä ei tietyllä tapaa ole kukaan turvassa, se voi iskeä oikeastaan koska tahansa, missä tahansa elämänvaiheessa. Olen ollut tänä syksynä itse välillä yksinäinen, ja oikeastaan voin syyttää siitä pelkästään itseäni, mutta ei se silti kivaa ole.

Tämä ei todellakaan ole nyt mikään kuvaus kaiken kattavasta yksinäisyydestä, vaan pohdintaa siitä, miten voi päätyä varkain vähän yksinäiseksi. Ystävyysuhteet ovat nimittäin aika vaivalloisia. Niihin täytyy varata aikaa, ystäviä täytyy jaksaa kutsua kylään, lenkille, retkelle tai vähintään kysyä chatissa, että mitä kuuluu. Ja sitä pitää tehdä aivan jatkuvasti. Ystäviä täytyy priorisoida muiden hommien yli, ja siitä ei kannata pitää ihan kamalasti taukoa. Muuten hommat alkavat näivettyä ja yhtäkkiä ei olekaan enää perillä siitä, mitä parhaat ystävät ovat viikon aikana tehneet ja mitä heille oikeasti kuuluu. Totta kai siis ystävät ovat olemassa, vaikkei heitä näkisi pitkään aikaan, mutta itse tarvitsen ainakin kourallisen sellaisia tyyppejä, joiden kuulumiset tiedän suurinpiirtein päivän tasolla. Sitten taas on ihan ok, että on sellaisia rakkaitakin ystäviä, joita näkee vaikka kerran puolessa vuodessa. Mutta tarvitsen nimenomaan arkeen ystäviä.

Tänä syksynä olen priorisoinut todella paljon töitä (kuten olen mussuttanut täällä ankean usein). Olen tehnyt hommia iltaisin ja viikonloppuisin, ja on mennyt viikkoja, kun en ole oikein nähnyt parhaita ystäviäni. Ja olen ollut aika apealla tuulella.

Pahinta on, jos kynnys pyytää kavereita johonkin kasvaa siksi, ettei ole nähnyt heitä hetkeen. Näin ei ole vielä käynyt, mutta muistan hyvin, miten niin voi käydä. Kun olin äikkärillä pari päivää vaikka kipeän lapsen kanssa kotona enkä nähnyt ketään, kynnys lähteä ulos alkoi heti nousta. Rupesi tuntumaan vaivalloiselta keksiä tekemistä, sopia näkemistä ja ylipäänsä poistua ovesta. "Ihan yhtä hyvin minä voin täällä kotonakin olla yöpaidassa." No et voi!

Tällainen saamattomuus on pienimuotoista eikä sitä tietenkään voi verrata jatkuvaan yksinäisyyteen, mutta se avaa sitä, miten helposti voi päätyä kärsimään yksinäisyydestä. Tutkimusten mukaan kahdeksan prosenttia pikkulasten äideistä kokee itsensä jatkuvasti hyvin yksinäisiksi. Lapsista ja nuorista taas joka viides kokee ajoittain hyvin voimakasta yksinäisyyttä.

Inhimillisten uutisten jutussa professori Timo Partonen kuvailee, että syvä yksinäisyys näyttäytyy aivoissa jatkuvana hälytystilana, ja voi jopa muokata aivoja pysyvästi. Yksinäinen ihminen on varuillaan ja hänen aivonsa menevät ikään kuin puolustustilaan. Tajuan täysin. Kun tuntee kuuluvansa johonkin joukkoon, olo on paljon rentotuneempi.

Toisinaan yksinäisyyden pystyy katkaisemaan itse. Olen kertonut siitä, miten itse hankin Helsingistä kiukulla itselleni ystäviä. Se oli tosi raskasta aikaa, ja olin joka ilta älyttömän väsynyt. Ystävystyminen vaati ponnisteluja, ja tuo Partosen kuvaama hälytystila kuulostaa tutulta. Minua suojeli muutama tärkeä asia: Minulla oli ollut entisessä kotikaupungissa paljon ystäviä, joten tiesin, että sellaisia on mahdollista saada - itsevarmuus riitti tunkemaan muiden seuraan. Toiseksi poikaystäväni muutti viiden kuukauden jälkeen Helsinkiin, jonka jälkeen oli ikään kuin back up sille, että jos jäänkin viikonlopuksi ilman ystäviä, jotain seuraa on. Kuitenkaan pelkkä puoliso ei riitä, ihmisellä pitää olla muitakin läheisiä tyyppejä ympärillään.

Mikäli tuo yksinäisyys olisi jatkunut pidempään, olisin varmaankin lannistunut jossain vaiheessa ja vain alkanut totutella siihen, että menen töistä kotiin katsomaan televisiota. Ei sitä ian kaiken jaksa yrittää. 

Usein yksinäisyys ei ratkea yksilön omalla ponnistelulla, vaan tarvitaan ulkopuolista apua. Huomasin tämän ihan jo äikkärillä: tarvittiin paikkoja ja organisoitua toimintaa, jonka avulla pystyin tutustumaan muihin äiteihin. Yksin olisi ollut paljon vaikeampi alkaa huudella jossain, että olkaa ystäviäni. Kun tietty instanssi keräsi samassa elämäntilanteessa olevat tyypit samaan paikkaan, oli todella luontevaa saada lisää ystäviä.

Yksinäisyys on Suomessa iso ongelma. Sitä ratkomaan tarvitaan kolmannen sektorin toimijoita, joiden toimintaan voi osallistua matalalla kynnyksellä. Veikkaus esimerkiksi rahoittaa noin 4000 erilaista järjestöä, yhdistystä ja kerhoa, jotka auttavat ihimisiä eri elämäntilanteissa. Kysyin Veikkaukselta, mitkä näistä auttavat erityisesti yksinäisiä ihmisiä löytämään seuraa ja saamaan tekemistä. Tässä muutama:

Punaisen Ristin ystävätoiminnan kautta voi saada seuraa ja uuden ystävän. Jos olisin Helsinkiin muuttaessa tiennyt tällaisesta, olisin luultavasti mennyt mukaan.

Helsinki Missio ylläpitää esimerkiksi Albertin olohuonetta, josta olen kuullut kavereilta kehuja. Tuolla pitäisi käydä Alpun kanssa joku perjantai (ihan jo siksi, että mun isä kutsuu Alppua Albertiksi). Helsinki Missio auttaa muutenkin lapsiperheitä ja nuoria.

Niceheartsin kautta tapaa eri ikäisiä ja eri taustoista olevia naisia (ja tyttöjä). Tätä kautta voi kouluttautua myös Naapuriäidiksi, joka jeesailee muita äitejä.

Yeesi on ehkä enemmän nuorisolaisille, tein heidän kanssaan yhteistyötä silloin, kun olin töissä Demissä. Järjestö ennaltaehkäisee nuorten mielenterveysongelmia.

Silmu-toiminta taas tukee nuoria isiä ja äitejä, esimerkiksi Sörkässä on nuorten isien isäkahvila, joka mainittiin muun muassa Hesarin symppiksessä isänpäiväjutussa. Ylipäänsä perhevapaalla olevien isien tuntuu olevan vaikeampi löytäää seuraa, kuten tämä juttu kertoo (heheh, siellä on eräs tuttu isä suloisen lapsensa kanssa).

Itse olen alkanut käyttää kolmannen sektorin toimijoiden palveluja enemmän nyt, kun on lapsi. Tämä johtuu ehkä eniten siitä, että nuoruudessani tällaisia ei hirveästi ollut Turun Kakskerrassa tarjolla (siellä oli partio, ei muuta). En käynyt koskaan missään nuorisotalossa, mutta olen iloinen, että oma lapseni voi hyödyntää tällaisia paikkoja.

Joku kommentoi ig-storyäni, että kolmannen sektorin toimijoissa on sellainen ongelma, että usein niillä on sellainen maine, että sinne kokoontuu vain jotenkin raukat ihmiset, ja siksi ne eivät houkuttele. Kuitenkin sen verran mitä olen niiden palveluja käyttänyt, niin ihan sellaista perus jengiä siellä on ollut, en ole kokenut itseäni mitenkään ressukaksi. Mutta tämä oli kiinnostava pohdinto.

Veikkauksen ylläpitämän Inhimillisiä uutisia -lehden maaliskuun teema oli yksinäisyys. Siinä on kiinnostavia juttuja aiheesta eri näkökulmista. Numeroilla on vaihtuva päätoimittaja, ja siellä on vierallut esimerkiksi Kasper Strömman ja Rosa Meriläinen. Suosittelen lukemaan. 

Kiinnostaa tietää, että tunnetteko koskaan itseänne yksinäiseksi ja jos, niin millaisina hetkinä?

Entä mistä olette saaneet seuraa?

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN