What would Jesus wear?

Laura kirjoitti että, "maailmassa tapahtuu asioita, ja silti me mietimme mitä päällemme laitamme". Ja se on tuhannen tosi. Vaikka mielessä olisi mitä, niin melkein kaikki meistä miettii päivittäin, mitä pukisi.

Käsittääkseni moni 2010-luvun kolmekymppinen nainen on käynyt läpi tämmösen vaatepohdinnon elämässään:

Lapsena äiti (ja mun tapauksessa myös mamma) päätti, mitä puetaan. Siksi mulla oli lapsena päällä iloisen sekaisin sekä äbän ompelemia ihania riemunkirjavia trikoohousuja että Filippa K:n ja Max Maran vaatteita (koska meidän eiralaismamman lempiharrastus oli shoppailu), ja kaikki ne olivat yhtä arvokkaita vaatekappaleita mulle.

Teininä, kun H&M saapui Suomeen, kaikille tuli mahdollisuus näyttää hyvältä. Musta tämä Leevi and the Leavingsin Muotitietoinen-biisi ei ole millään lailla vähättelyä. Kun seiskaluokan jouluna sain ekat kireät farkut, mun itsetunto nousi noin 150 % ja pian olinkin niin sanotusti piireissä.

Lukioikäisenä kokeiltiin kaikka outoa. Juppi-hippi-punkkari, ihan perus setti. Meidän eliittilukiossa jaettiin ihmiset ernuihin ja raitapaitapaskoihin. Itse oli luonnollisesti ernu (erilainen nuori), koska mulla oli hiuksissa jopa yksi rasta (siis vähän piilossa siellä muun tukan joukossa - mutta se kyllä tiedettiin). Nykyään olisin varmaan raitapaitapaska, Burberry-huivi kaulassa (kuten silloin oli muodissa).

Kun muutti omilleen ja vaatteet piti ostaa itse, halpa oli hyvää. Ulkomaan matkoilla ilakoin syvästi esimerkiksi Bershkasta tai Pull & Bearista, koska niistä sai halvalla kivoja juttuja, joita muilla ei ollut.

Ja nyt, kun on nostanut palkkaa jo monta vuotta, kaikenmoiset tekokuituiset lumput ovat alkaneet tuntua saastalta. Vaatteita ostaessa katsoo hinnan kanssa rinnan, mistä ainesosista kangas on rakennettu. Ja sitten voi horista itselleen ja ystävilleen maireasti hymyillen tällaisia kliseitä:

"Kyllä se on niin, että nykyään sitä ostaa vain laatua. Siis ai kauheeta mitä roskaa mun kaapissa on aiemmin ollut."

"Kyllä se on niin, että jos ostaa kalliin vaatteen, niin sitä sitten kanssa käyttää vuosikaudet, eli oikeastaan se on halvempi."

"Kyllä laadusta on aina valmis maksamaan."

Sitten voi siemailla sitä lattea ja ajatella omahyväisesti olevansa paitsi tyylikäs myös ekologinen.

Mutta mun kohdalla tämä on johtanut siihen, etten osta enää vaatteita. Olen huomannut olevani edelleen aivan saatanallisen pihi, eli mun pitää perustella itselleni tuhat kertaa, että mä sitten ihan oikeasti käytän sitä vaatetta sen viisi vuotta. Koska jos käy niin, että ostan kalliin vaatteen, jota en käytä, syyllistän itseäni syvästi ja ajattelen, että olen ihmisenä epäonnistunut.

Ja sitten tuolla juostaan reikäisillä farkuilla ja t-paidoilla, joihin on pinttynyt joku ketsuppi.

Ikävä kyllä on käynyt ilmi, että rahalla ei saa tyyliä. 

Mutta! Nyt mä olen keksinyt tähän ongelmaan patenttiratkaisun! Se on vähän sellainen What would Jesus do -henkinen.

Olen bongannut itselleni kaksi tyyli-idolia, jotka pukeutuvat pettämättömän hyvin aina. Ja sitten mä kysyn itseltäni: Käyttäisikö hän tätä?

Let me present: Tanskalaisen Perilliset-sarjan Gro sekä Sydän karrella -elokuvan (1986) Rachel Samstat. Molemmat aivan sairaan tyylikkäitä mimmejä! Gro on siis taiteilijaperheen kasvatti, joka on itsekin taidekuraattori. Rachel Samstat taas on 1980-luvun toimittaja, joka elelee San Franciscossa ja Nycissä.

Näistä palikoista olen koonnut uudenlaisen garderoobin itselleni. Siinä yhdistetään sekä skandinaavisia kalliita (pikku)merkkejä että Uffin euron päivien tarjouksia. Täydellistä!

Tässä on enemmän tätä Gro-osastoa:

Ja nämä sexy pantsit voisivat hyvin löytyä myös Rachelin päältä (kuten myös tuo yllä kuvassa oleva riemunkirjava paita + kasariraitapaita).

Ja nyt haluan, että sinä kerrot (koska ties vaikka saisin lisää inspiratsuunia vaatekaapin täyttämiseen):

Onko sinulla "what would he/she wear" -tyyli-idolia? Jos, niin kuka?