Vauvakuplasta kuului poks

O ou. Eilen, melko yhtäkkiä, tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että VMP.Ensimmäistä kertaa sitten vauvan syntymän iski oman vanhemmuuteni pahin koetinkivi: tylsyys. Ihan sellainen jokaisen ontelon huuhtova pitkästyminen, luita jäytävä turhautuminen ja vääjäämättömästi hiipivä pelko siitä, että tällaistako tylsyyttä nyt sitten seuraava vuosi on luvassa.Tuli oikein sellainen déjà vu, että ai niin! Tällaista ankeaa paskaa tämä meininki voi välillä vauvan kanssa olla.Tähän mennessä nimittäin olen vain koko ajan toivonut, että aika kuluisi hitaammin. Että tuo ihana rakas vauva ei vielä kasvaisi, että saisin vain nauttia siitä tuollaisena.Loma, eli se aika kun Tiki ja Alppu ja kaikki meidän kaverit olivat vapaalla, oli vain niin, niin ihana, ja nyt se on ohi. Tiki palasi maanantaina töihin ja Alppu aloitti päiväkodin. Minä jäin vauvan kanssa kaksin kotiin. Ja yhtäkkiä tämä vauvelsson on miltei kolme kuukautta, ja se viettää pitkiä aikoja hereillä – ja haluaa viihdystystä!Sairasta on, että se oikeastaan aika hyvin viihtyy vaikkapa sitterissä silloin, kun se on virkeä ja sen vatsa on täynnä. Siinä se nököttelee ihan tyytyväisenä hiljaa. Mutta sitten minulle tulee se sama huono omatunto, mikä Alpun kohdalla aikoinaan tuli: Että nyt pitäisi jutella tuolle pötkylälle, katsella sitä silmiin, lorutella, heilutella sen raajoja ja kaikkea muuta paskaa. Että semmosta vauvoille pitäisi tehdä! Sanoittaa jotain omaa toimintaansa, jotta se saisi ihmiskontkatia ja muuttuisi aikanaan ihmiseksi, helvete också.Pahinta on, että aina kun juttelen vauvalle, niin se on hirmu innoissaan saamastaan huomiosta, ölisee ja kiljahtelee suu valtavassa hymyssä takaisin. Ja kun näen, miten liikuttavan vilpittömästi se syttyy, minulle tulee vielä huonompi omatunto siitä, että mieluiten vain puuhailisin omiani, järjestelisin kirjahyllyä tai lukisin kirjaa, ja vilkaisisin vain välissä tuota söpöä pikku koristetta.Lomalla vauvalle jutusteluun tai sen viihdyttämiseen ei tarvinnut juurikaan kiinnittää huomiota, koska koko ajan sattui ja tapahtui niin paljon, että pumperolle riitti virikettä ihan vain meidän arkeamme seuraamalla.Suuri syy pitkästymiselleni oli se, etten sopinut eiliselle mitään järkevää tekemistä, vaan ajattelin, että no, ihan mukava olla kotosalla kaksin vaan, voi vähän rauhoittua ja keskittyä vauvaan.Virhe.Minun pitäisi jo tietää se, ettei ole koskaan mukava olla kokonaista päivää "kotosalla vaan". Aamu kotosalla on ok tai iltapäivä, mutta jos on koko päivän, niin hermohan siinä menee. Huonon omantunnon ja loruttelun ikeessä.Lopulta hain Alpun ennen kolmea päiväkodista, ihan vain, jotta saisin itselleni jotain seuraa. Ja ennen kaikkea vauvalle, koska vauva rakastaa Alppua. Kaikki huomio, mitä hän Alpulta saa, on täyttä kultaa. Siinä vasta kiherrystä kuuluukin, kun vain isoveli lähestyy. Ei paljon kurmotus, rajut hellyydenosoitukset tai kovat äänet haittaa, kunhan veli on läsnä. Se on suloista.Jotenkin nuo iltapäivän tunnit, kun odottelin Tikiä kotiin, tuntuivat aivan mahdottomilta. Vauva kitisi ja minä kitisin ja Alppu halusi katsoa Taotaoa ja minä olisin halunnut, että Alppu olisi toiminut 2-kuukautisen viihdytysjoukkona eikä katsoisi niitä Panda-äidin  milloin mistäkin konservatiivisuuden kehdosta ponnistavia opettavaisia tarinoita.Kun Tiki sitten viiden jälkeen tuli kotiin, teki mieli harjoittaa niin sanottua tunteen siirtoa (tästä puhuimme Lapsiperheen parisuhdekirjassa)  eli purkaa kaikki oma shaisse häneen, koska ei sitä lapsiinsakaan oikein voi tehdä.Mutta en tehnyt niin! Olin voittaja ja sankari!Yritän nyt kuitenkin järjestää itseni takaisin vauvakuplaan, ja niinpä sovinkin jo ystäväni Pian kanssa täksi päiväksi vauvadeitit ja muutakin tekemistä.As God is my witness, alan taas käydä museoissa, kahvilla, pikku retkillä, vauvatreffeillä ja vaunulenkeillä. Ehkä aktivoidun tuolla kulttuurivanhempien ryhmässäkin (hahaha, kuulostaapa kulturellilta). Ryhdistäydyn ja alan tehdä kaikkea kivaa. Sellaista, mikä tekee äitiyslomasta loman, kun kerran tuo minun vauvakin on niin kummallisen helppo tapaus, ettei tässä nyt pitäisi ihmisen valittaa yhtään mistään hyvä jumala sentään. Nyt kun se nukkuu, niin on se vain niin ihana suloinen mussuli.Kuvat: Järjestimme lomalla vauvalle (ja vähän vanhemmillekin) vaikka mitä hauskuuksia, kuten Hailuoto-retkenHeh, Alpun ollessa noin kolme kuukautta puhuin ihan samoista hommista:Antakaa edes sähköisku

Previous
Previous

Kaupat, joissa käyn aina Turussa

Next
Next

Suomen Rautatiemuseo riemastutti kolmevuotiasta