Vauva täyttää kuukauden

Voi että mikä kuukausi. Niin valtavan täynnä onnea ja iloa ja pakahdusta. Ja hirveästi haikeutta, kun tämä tyyppi kasvaa valtavaa vauhtia. Nyt hän on kuukauden, eikä meillä ole enää vastasyntynyttä.

Silloin kun tämä pampero syntyi, sen kasvot olivat niin turvonneet, ettei se ensimmäiseen vuorokauteen yksinkertaisesti saanut silmiään auki. Vasta toisen vuorokauden puolella näin hänen kauniit siniset silmänsä ensimmäisen kerran. Väsyneinä, vähän vaivalloisesti avattuina, niin uskomattoman kaunis näky. Nykyään hän pitää silmiään auki jo pitkiä aikoja. Aamuisin, siinä kuuden–seiskan maissa ja iltapäivisin vähän pidempään. Suurin osa ajasta kuluu edelleen nukkuen.

Yöt hän nukkuu kertakaikkisen hyvin. Minun vieressäni, Didi toisella puolella. Menee yleensä joskus seiskan–ysin maissa nukkumaan (hänellä ei ole vielä kunnon iltarytmiä ja sisarukset menevät ysiltä), herää yleensä joskus puolenyön aikaan syömään hetkeksi ja sitten herää siinä viideltä seuraavan kerran. Silloin vaihdan yleensä myös vaipan.

Ja mitä tulee vaippoihin, niin ensimmäisen kuukauden hän on kakkinut usein. Siis jatkuvasti prööt. Ei vaippojen vaihtaminen minua ollut aiemminkaan kuormittanut, mutta etenkin sen jälkeen, kun Hanne ohimennen mainitsi, että tuo tarkoittaa sitä, ettei sillä ole juuri ilmavaivoja, aloin pitää näitä lukuisia kakkimuksia oikein taivaan lahjana. Anna prööttäillä vain beibe! (Ja ei hänellä ole juuri ollutkaan vatsaongelmia, vähän menee välillä ilmaa vatsaan syödessä, mutta nykyään muistan röyhyttää tapausta usein.)

Ja siitä kakka-asiasta vielä (never stop kakka), niin koska hän todella kakkeloi niin usein, olen harrastanut sellaista, että aina vaipan vaihtamisen yhteydessä pidän häntä noin kymmenen sekuntia lavuaarin päällä ilman vaippaa. Sanoisin, että melkein joka toinen kerta tulee kunnon keltaiset/vihertävät/sinappiset pröötit lavuaariin. Miten tyydyttävää, säästyy yksi vaipanvaihto!

Huomaatteko, tämä on aika lailla fyysisiin asioihin keskittyvää, kun ei tuolla pienokaisella ole oikein vielä sanomisia tai luonnetta, josta puhua.

Tai no jos kuvailisin luonnetta, niin ainakin aika tyytyväinen ja rauhallinen. Mutta juu, se on tosiaan vasta yhden kuukauden – ei voi oikein vielä sanoa. On muuten hassua, että koska vauvelo syntyi kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen (isona pojuna, 4630 grammaa!), niin hän on ikään kuin “ikäistään vanhempi”. Hah.

Tarkoitan siis, että hän voisi yhtä hyvin olla nyt myös kuusi viikkoa. Sen huomaa mm siitä, että hän on alkanut harjoitella hymyilemistä – ja yleensä vauvat hymyilevät ensimmäisen kerran vasta noin kuusiviikkoisena. Vielä ei voida puhua mistään ilopilleristä, vaan pikemminkin hän matkii minun hymyä. Ja minähän hymyilen tälle koko ajan, kun hän on vain niin kertakaikkisen söppänä! (Alppukin juuri äsken sanoi: “Eikö vauva olekin tuplasuloinen!”)

Mitoista sen verran, että syntyessään oli 51 senttiä, 10 päivän ikäisenä 54,5 (eli suoristui) ja 16 päivän ikäisenä 55 cm. Painosta taas, 10 päivän ikäisenä hän oli kirinyt 4630 grammasta (pienen pudotuksen jälkeen) 4775 grammaan ja 16 päivän ikäisenä tasan viiteen kiloon. Hyvä vauva!

Vauvan ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut valtavasti ohjelmaa – hän on menossa mukana. Sisarusten kanssa hän on käynyt Korkeasaarssa, Uutelassa, Keltainen lumimies -tv-sarjan ensi-illassa, kirjastossa, kyläillyt Sofian, Mariannan ja Raisan luona ja puistossa, valtavan paljon puistossa. Häntä on myös imetetty jokaisessa kulkuvälineessä (metro, bussi, ratikka) ja milloin milläkin puistonpenkillä tai kadun rotvallilla.

Enimmäkseen hän on viihtynyt (ja ihan eniten nukkunut), mutta välillä tulee kyllä epätyytyväisyyden ilmausta, ja silloin pitää toimia nopeasti. Onneksi on yleensä hyvin selkeää, mistä kenkä puristaa (tällaisia meidän kaksi aiempaakin vauvaa ovat olleet, en tiedä muusta, olen onnekas!).

Ilman sisaruksiaan hän on viettänyt minun kanssani latte-elämää, ja me olemme nähneet ystäviä, käyneet jo kahdessa taidenäyttelyssä, pikniköineet puistossa ja istuneet kahvilassa.

Olen ollut tämän kuukauden ajan yhden kerran eri tilassa hänen kanssaan: kun kävin viime viikolla viemässä roskat. Muuten olemme olleet erittäin symbioottisesti yhdessä, ja se on ollut vain kivaa.

Pulloa hän ei syö, tuttia ajattelin alkaa harjoitella, sillä välillä on tiukkoja hetkiä, kun isosisaruksia pitää maanitella pois puistosta tai milloin mistäkin. Silloin vauvan vää-vää-vää -nopeutuva metronomi-itku ajaa minut aivan tuskan tiloihin. Ehkä tutti voisi auttaa.

Valokuvissa hän näyttää minusta isommalta kuin on. Oikeasti hän on hyvin hyvin pieni. Katselee maailmaa hyvin avuttomana sängystä, syöttötuolin vauvakaukalosta tai minun sylistäni. Hän on pari kertaa kokeillut jo leikkimattoa ja sitteriä. Pitelee päätä jonkun verran, mutta vähänkään väsyneenä se on aika holtitonta menoa.

On suoraan sanottuna hyvä, että nyt on ensimmäinen kuukausi kulunut. Minä olen ollut aivan liian haikea ja hormonimyrskyissäni, kun menettämisen pelko hiipii välillä takavasemmalta ja etuoikealta taas taju elämän rajallisuudesta: koko ajan aika kuluu, se aika jonka saan näiden ihanien kanssa viettää.

Tuntuu, että ehkäpä nyt vähän mieli alkaa tasaantua, eikä ihan joka päivä tule itku milloin mistäkin. Se on hyvä, koska ei elämä ole nautinnollista, jos mielen pohjalla on koko ajan sellainen pakonomainen ajattelu “nyt minä kyllä muistan olla tästä hetkestä ja tästä ihmisestä kiitollinen – koska pian hän jo muuttaa pois!”

Minä todella niin hirveästi rakastan häntä. Ja ihan vähän jo kutkuttaa sekin, että pian hän hymyilee ja vuorovaikuttaa kanssani ihan oikeasti. On sekin vain niin silmittömän ihanaa sitten.

Parempi lopettaa tämä postaus lainaukseen, jonka kirjoitin tänne Didin ollessa vauva.

“Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneessä menneisyydessä ja hartaasti odotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää, miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan."

- Celeste Ngin Tulenarkoja asioita (Gummerus 2019, suomentanut Sari Karhulahti)

Tämä on ollut yksi elämäni onnellisimpia kuukausia, ja minä tiedän, että onnellisia aikoja on edessäpäin.