Vale-tamperelaisen tunnustukset
Aina kun mä käyn Tampereella, ihmettelen yhtä asiaa: Miten voi olla, että mä en ole koskaan asunut siellä? Tampereella asuminen sopisi niin hyvin mun identiteettiin! Mun elämän narratiivissa pitäisi ehdottomasti olla jakso, jonka nimi on Tampereen vuodet. Kertoisin baarin pöydässä, miten Tampereella tuli käytyä paljon keikoilla ja pukeuduttua rock-henkisesti (miksi Tampere on muuten Suomen ainoa kaupunki, jossa ihmiset edelleen pukeutuvat musiikkimakunsa ehdoilla?).
Nyt mun Tampereen-tarinat ovat vähän ohuita, mutta sitäkin rakkaampia. Retket Tikin kanssa Tampereen filkkareille (Alpun syntymä katkaisi yhdeksän vuoden putken), maailmanmestaruuskyykkäkisoihin osallistuminen, teekkarisauna yhden ystävän ja 30 alastoman miesteekkarin kanssa, nauraminen itsensäpaljastajalle Ruma-klubilla (okei, ei ehkä niin rakas muisto), syyskävelyt Pyynikin harjulla, yöpyminen kavereiden luona eri kämpissä ympäri Kalevaa sekä käpertyminen Valo-kahvilan brunssilla.
Tampereella on muhun sellainen vaikutus, että olen siellä aina onnellinen.
Niin tälläkin kertaa. Mun kesän bucket listiin kuului jälleen kerran Tampereen-matka, ja se me tehtiin koko perheen voimin toissa viikonloppuna. Alppu pääsi elämänsä ensimmäisen kerran vaeltelemaan Tammerkosken rannoilla sekä ihailemaan Tampereen piippuja ja punatiilisiä tehtaita. Myös hän viehättyi kaupungin kattavasta kulttuuritarjonnasta, ja tällä kertaa nähtiin syystä hehkutettu Ron Mueckin näyttely. Tavattiin myös ystäväni kolmikuinen ihana poika ja käytiin kuuntelemassa sorsapuistossa Tampereen Filharmonian soundcheckiä. Vierailtiin yksissä tupareissa (joissa ihmettelin, että mikseivät nämä ole mun Tampereen-asunnon tuparit?!). Kierreltiin Aleksis Kiven kadun ihanat sisustusliikkeet (Domdomista löytyy aina jotain kivaa, tällä kertaa pyykkikori, Sisustus ID:in henkilökunta taas on älyttömän symppistä). Syötiin Nordicin vuohenjuustosalaatit, sen sijaan jätin mustan makkaran väliin. (Oon enemmän ryynärinaisia.)
Meidän hotellihuoneesta oli upeat maisemat rautatieaseman pihalle, ja Alpun nukahdettua katseltiin ikkunasta ulos, juotiin Pyynikin panimon bisseä ja tilattiin perinteiseen tapaan pizzat mahdollisesti maailman parhaasta pizzeriasta eli Napolista.
En tiedä, tekeekö mun Tampereen eteerisyydestä pumpuloitunut mieli tepposet, mutta mulle tuli semmonen olo kuin Tampereella ihmiset olisivat hieman beeboystävällisempiä kuin Helsingissä. Myyjät, hotellin työntekijät ja monet tuntemattomat kadulla tulivat jutustamaan Alpulle. Tai sitten olin vain niin vastaanottavaisella tuulella mairea olenhan Tampereella -hymy kasvoillani.
Tampereen ainoa ongelma on se, että sieltä lähteminen tuntuu niin haikealta. Mutta onhan se ymmärrettävää, että valekotikaupungista poistuminen surettaa.
Missä kaupungissa teidän olisi kuulunut asua?