Unettomuus yhdistää

On olemassa yksi tietty piirre, jonka huomatessani ihmisessä koen välitöntä sielunsisaruutta häntä kohtaan. Vaikken tietäisi hänestä mitään muuta kuin tämän, ajattelen heti, että meillä on paljon yhteistä. 

Unettomuus.

Ihmisen täytyy kokea unettomuus itse, jotta sitä voi oikeasti ymmärtää. Omalla kohdallani unettomuus tarkoittaa sitä, että en vain nukahda. Voi käydä niin, että vaikka olisin kuoleman väsynyt ja valvonut jo kaksi edellistä yötä, en vain pysty nukahtamaan. Kun makaan kolmantena unettomana yönä sängyssä kello viideltä aamulla, alan tuntea pakokauhua. Olo on valtavan yksinäinen, tuntuu siltä että olen maailman ainoa hereillä oleva ihminen. Joskus valvominen aiheuttaa minussa myös syvää itseinhoa: Huudan mielessäni itselleni, että miksi olet niin idiootti ja typerä kanttura, ettet vain nyt millään pysty nukahtamaan?! Miksi olet vienyt elämäsi taas tällaiseen pisteeseen?! Pahimmillaan olen tehnyt illalla jotain liian ylikierroksille vetävää, kuten vaikka jotain työhommaa, ja sitten voin koko yön vain huutaa itselleni, että senkin arvoton idiootti, mikset vain mennyt nukkumaan vaan aloit mietiskellä tuollaista. Toisinaan olen ollut liiankin hissunkissun illalla, oikein yrittänyt rentoutua ja rahoittua, ja myös tällainen voi johtaa unettomuuteen. Mitä enemmän unen saamista ajattelee, sen pidemmälle uni karkaa.

Unettomuudessa on se hauska juttu, että siitä bondailu on ihanaa. Toisen unettoman kohdatessaan tietää, että tuo tyyppi tajuaa minua. Kerrankin sain välittömän yhteyden erääseen viisikymppiseen kyyniseen kulttuurijäbään, kun mainitsin jotain unettomuudestani. Sen silmät ihan syttyi, ja sitten aloimme kuvailla vuoron perään yön kauhuja ja sitä miltä tuntuu, kun ympärillä on täysin hiljaista. Ja ennen kaikkea naureskelimme niille surkeille neuvoille, joita helposti unta saavat ihmiset tapaavat antaa. (Esimerkiksi neuvolamme terkkari.)

Tuuleta huone. No, onhan se ihan kiva valvoa raikkaassa ilmassa.

Juo lasi lämmintä maitoa. Ööö, ok. 

Kirjoita huolesi paperille ennen nukkumaan menoa. Entä mitä teen sen jälkeen?

Kuuntele jotain podcastia, ihan oikeasti, se auttaa! Se voi auttaa sinua, mutta se ei tarkoita, että se auttaisi minua. 

Joskus kerron, etten saanut viime yönä unta, joku ihmispolo erehtyy vastaamaan: "En minäkään. Menin sänkyyn yhdeltätoista ja pyörin sängyssä kahteentoista saakka hereillä." Ai että, tuollaiselle voi aina nauraa makeasti. Toki liian lyhyeksi jääneet unet on varmasti ollut toiselle ikävä kokemus, mutta kun itse on valvonut ihan täysin samoilla silmillä edellisen yön, yhden tunnin "sängyssä pyörijä" ei saa kauheasti empatiaa minun suunnastani.

Unettomuus tekee välillä ihmisestä hieman kitkerän, kuten huomaatte. Toisaalta unettomuuteen tottuu, eikä se ole minulle enää yhtään niin kamalaa kuin miltä se kuulostaa. Nykyään se on oikeastaan aika arkinen osa mun elämääni. Olen alkanut päästä "yli" unettomuudesta ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. Tuollaisia itseinhokohtauksia tulee nykyään enää melko harvoin, vain silloin, kun on valvonut monena yönä ja epätoivo alkaa olla todella paha. 

Olen huomannut itsestäni, että pystyn toimimaan ihan mainiosti, vaikken olisi nukkunut edellisenä yönä ollenkaan. Tästä syystä minun ei tarvitse kauheasti miettiä unettomina öinä sitä, miten pärjään seuraavan päivän. Kyllä mä aina pärjään. Viidentoista vuoden jaksottainen unettomuus ilmeisesti karaisi minua myös vauvavuoteen, sillä tunnin välein heräilyt eivät tuntuneet oikeastaan kovinkaan kummoisilta, koska tiesin, että saan heräilyjen välissä poikkeuksetta unta. (Minuun imetyshormonit vaikuttivat siten, että nukahdin aina imettäessä, se oli taivaallista! Tiedän ystäviä, joille on käynyt tosi huonosti tässä suhteessa: Vauva nukkuu ja äiti valvoo, se on pahinta kuraa, mitä ihminen voi osakseen saada.)

Omalla kohdallani unettomuudessa pahinta on nimenomaan unettomuus: ei pelko seuraavasta päivästä vaan ne hetket, jolloin makaa siellä sängyssä ja minulla on yksinkertaisesti tylsää. Kelatkaa nyt, on uskomattoman kuivaa maata kahdeksan tuntia paikallaan ja odottaa, että uni tulisi. 

Lisäksi minulla on nykyään aika hyvä kolmen eri nukahtamislääkkeen kombo, joita käytän eri tilanteissa vähän riippuen, minkä sortin unettomuutta uumoilen kokevani. Ne ovat aina hyvä viimeinen keino, joten en enää valvo kolmea yötä putkeen.

Viime aikoina olen nukkunut tosi hyvin. Joululomalla oli pientä ahdistusta ja unihäikkää, mutta alkuvuotena en ole valvonut erityisemmin. Sekin unettomuudessa on mukavaa, että sitä aina tietää, että tämä jakso loppuu jossain vaiheessa. Ja lisäksi olen alkanut ajatella, että tämä on osa minua ja tapani reagoida stressaaviin asioihin. Joku toinen saa iho-ongelmia, jollekulle toiselle tulee migreeni, minä reagoin nukkumattomuudella. Ei se lopulta niin traagista ole. 

Kaikille unettomille haluaisin sanoa: Muistakaa, on aina olemassa joku toinen, joka yhtä lailla valvoo ja odottaa sängyssä unen tuloa. Et ole ikinä yksin.

Kuvat: Otin joskus vähän selfieitä pitkin unetonta yötä

JULIAIHMINEN INSTAGRAM // JULIAIHMINEN FACEBOOK