Tunteiden näyttämistä voi opetella
Oltiin Tikin kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä rakletteja ystäviemme luona. Tehtiin sellainen klassinen lupauskierros, jossa jokainen sai kertoa jonkun tavoitteen seuraavalle vuodelle. Oli puhetta ajankäytön hallinnasta ja pilateksen aloittamisesta.
Yhden ystäväni vastaus oli mielestäni kiinnostava ja ilahduttava. Hän sanoi, että aikoo opetella näyttämään tunteitaan paremmin ihmisille, esimerkiksi empatiaa. Tämä on vähän kliseinen väite, mutta suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, että miehet eivät näytä hirveästi tunteitaan, eivät ainakaan mitään sellaisia pehmeitä tunteita, kuten surua tai ihastusta. Se ei jotenkaan ole kuulunut miesten käyttäytymisrepertuaariin noin yleisesti ottaen.
Ystävä kertoi esimerkin: Kun hänen tuttavansa oli maininnut, että tämän lapsella on todettu diabetes, ystävä alkoi hyvin nopeasti keskustella teknisesti ja ratkaisukeskeisesti siitä, miten nykyään on jo tosi hyviä lääkkeitä hoitamaan sairautta. Jälkikäteen hän ajatteli, ettei olisi kannattanut mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan kysyä, miten tuttava tai hänen vaimonsa tai lapsensa nyt voivat.
Vaikka kuinka tiedän, että naiset ja miehet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, en jotenkaan aina sisäistä sitä. Usein ajattelen, että jos joku mies ei näytä surulliselta tai huolestuneelta, hän ei ole sitä. Tai jos joku ei näytä iloiselta, niin hän ei ole iloinen. Ja kun ajattelen lähipiirini miehiä ja naisia, niin naiset näyttävät enemmän tunteitaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö molemmat tuntisi niitä tunteita.
Minä taas olen itse tottunut näyttämään hyvät ja huonot tunteeni aina hyvin avoimesti. Lisäksi myös sanoitan tunteitani paljon: "Mulla on kurja olo, kun työt stressaa." "Mä olen hirmu onnellinen tällä hetkellä, elämä tuntuu ihanalta!" En osaa edes kuvitella, miltä se tuntuisi että en näyttäisi tunteitani. Tunteiden ulos päästämisessä on se hyvä puoli, että sitten ne eivät jää möyryämään sisälle, vaan purkautuvat kunnolla. Tietenkään jos suurten tunteiden näyttäminen ei tunnu omalta eikä ole omassa luonteessa, ei tietenkään itseään kuulu pakottaa.
Mä kysyn Tikiltä päivittäin, että miltä siitä tuntuu mikäkin. Veikkaan, että se on aika ärsyttävää, mutta mä haluan tietää! Ja jos toinen ei kerro, sitä joutuu kysymään. Toisaalta Tikikin kysyy usein multa, mikä painaa. Mulla on nimittäin väsyneenä tapana jäädä toljottamaan kaukaisuuteen täysin tyhjillä silmillä. Se näyttää surun tunteelta, mutta oikeasti se tarkoittaa vain sitä, että ajatukset ovat karanneet kauas.
Tunteiden näyttäminen ja jopa niistä kertominen on yllättävän tärkeää kommunikaatiossa. Se edistää ihmisten välistä ymmärrystä ja yhteishenkeä valtavasti. Tietenkin on olemassa miehiä, jotka näyttävät tunteensa ja naisia, jotka eivät näytä. Mutta toivoisin, että nyt kasvatettaisiin seuraava sukupolvi, jossa kaikki sukupuolesta riippumatta näyttäisivät tunteitaan. En oikein edes tiedä, miten se onnistuu, mutta kai olemalla ihan normaalisti eikä kieltämällä omaa poikaansa näyttämästä tunteitaan tai vähättelemällä niitä. Paha sanoa!
Millaisia tunteiden näyttäjiä te olette?
Lue myös:
Kateus voi olla hyödyllinen tunne
Kuvassa: Otokset ovat viime kesältä mökiltä. Tällä ukkelilla on tapana näyttää tunteensa hyvin vahvasti, mikä on ihanaa!