Toinen ultra: raskausviikot 21–25
Joulukuu oli viimeinen työntäyteinen kuukausi, onneksi. Tosin joululoma kahden kinastelevan epelin kanssa vailla tekemistä ei oikein tuonut vielä toivottua lepoa tähän tomumajaan.
Kuitenkin näin jälkikäteen voin sanoa, että lasten palattua päiväkotiin tammikuussa elämä on ollut tämän vuoden puolella ihanan letkeää. Taisin nyt kunnolla oppia syksystä, etten vain ota liikaa duuneja hoitaakseni.
Joulukuussa fyysinen olo oli kuitenkin mitä mainioin. En enää pystynyt juoksemaan, mutta esimerkiksi laskettelu onnistui vielä Lapissa oikein hyvin.
Tässä taas osa copy pastettuna puhelimen muistiinpanoista, osa jälkikäteiskirjoitusta. (Siksi aikamuodot heittelevät jälleen.)
21. raskausviikko: toinen ultra, edelleen kaikki hyvin!
28.11. (20+0) Oton kanssa lenkillä, ihanaa juosta. Vatsa alkoi kuitenkin painaa 5 km kohdalla, lopulta homma meni kävelyksi. Taitaa olla niin, että lopetan nyt lenkkeilyn. Pääsenkö juoksemaan ensi kerralla vasta vuoden päästä? Tätä tulee ikävä!!!
Ekat potkut muualle kuin alavatsaan! Alkavat tuntua enemmän, niiiin kivaa. Kun oli töissä kurjaa (luin netistä kriittisiä kirja-arvioita kirjastani), niin pienet potkut palautti perspektiivin: mikä on oikeasti tärkeää tässä elämässä. Tulin iloiseksi, senkin ihana pieni rakas siellä, lohdutat äitiäsi tietämättä!
1.12. (20+3) Toinen ultra meni hyvin, kaikki oli hyvin. Siisti huuli, aivot, sydän (laskimo valtimo), mittasuhteet, munuaiset, kohdun paikka, jaloissa ei kampuraa.
Hirveän helpottunut olo. Että me nyt ihan oikeasti saadaan tämmöinen meille.
Se potki lujaa, välillä vähän vilkutteli kädellään siihen malliin, että menkääs siitä kyyläämästä moikka.
Mentiin ultran jälkeen juhlalounaalle Tikin kanssa Stockmannille. Sitten pitikin jo juosta Ylelle Melkein kaikki rahasta -podin nauhoituksiin.
2.12. (20+4) Talouskinkereissä juttelin Suvi-Anne Siimeksen kanssa. Hän kertoi, että hänelläkin on kolme lasta. Voitto!
22. raskausviikko: Tunteet pinnassa
Huomaan, että olen tässä raskaudessa tuntenut monia juttuja tosi vahvasti. Ja on sanottava, että ehkä enemmän surua, pelkoa ja murhetta kuin aiemmissa raskauksissa. Kyse on tietenkin suurelta osin maailman tilanteesta, ja luultavasti tunteet olisivat olleet yhtä lailla olemassa ilmankin raskautta. Tietyllä tapaa myös koen, että on tärkeää ja hienoa antaa itsensä tuntea näitä tunteita eikä yrittää tukahduttaa niitä pois.
Samaan aikaan myös jotenkin rakkauden tunteet omia lapsia kohtaan ovat olleet valtavan voimakkaita. Ei mene päivää, etteikö me Tikin kanssa päiviteltäisi kahden kesken jotain pientä yksityiskohtaa lapsista siitä, miten ihania ovat. (Tyyliin: “Olin niin ylpeä tänään, kun Alppu vain ryntäsi pihalle melko tuntemattomien poikien kanssa pelaamaan palloa.” Tai: “Didi on kyllä oppinut tuon mairean ilmeen ja keikistelyn Julia sulta, se aina ilmaantuu hymyillen paikalle ja sanoo jotain hassua myhäillen.”)
6.12. (21+1) Itkettää kaikki. Kuuntelen Finlandia-hyminä ja mietin sitä, että sodassa kaatuneet parikymppiset miehet olivat joidenkin äitien pieniä poikia, jotka haluttiin tuoda oman maan multiin. (Kirjoitin aikanaan aiheesta oman postauksen.)
Jälkikäteen on sanottava, etten mitenkään olisi tuolloin vielä osannut arvata, miten paljon todellisemmalta ja traagisemmalta jo seuraavana keväänä ajatus tuntuisi.
11.12. (21+6) Oltiin äidin ja hänen miehensä Juhan sekä meidän lasten kanssa (ilman lapsia tai puolisoita!) vuorokausi Hanasaaressa. Tämä on kiva tapa, jota pyrimme ylläpitämään, koska näin pystyy aina välillä olemaan oma itsensä, ei kenenkään äiti, vaan täysvaltainen, lauseensa ja ajatuksensa loppuun saatteleva aikuinen. Syötiin hyvin, valvottiin pitkään äbän ja Juhan sviitissä. Oli ihanaa!
Ihan pienet ja paljon nukkuvat sylivauvat ovat tervetulleita mukaan, ja ensi kerralla varmaan onkin oma pikku pötjäke messissä. Tällä kertaa ei ollut yhtäkään lastenlasta, voitto!
23. raskausviikko: äiti ja poika Lapissa
Minulla oli sellainen ajatus, että nyt ennen uuden vauvan tuloa pitäisi viettää molempien lasten kanssa kunnolla semmosta kahdenkeskeistä laatuaikaa. Didin kanssa kävin Tukholmassa ja Alpun vein yöjunalla Lappiin.
Ja tämä oli kyllä paras idea, koska kahdestaan oli tosi kiva jutella ja huomata taas, miten iso ja omia juttuja miettivä poju Alpusta on tullut. Meillä oli tosi kivoja keskustelua, ja vähän myös molemminpuolisia raivareita, mun lapsosta piti maanitella hiihtokouluun (jossa se viihtyi erinomaisesti, mutta jonne hänen saattaminen oli puhdasta helvettiä).
Vatsa alkoi jo vähän tuntua laskettelutakin alla, mutta hyvin pärjäsin silti muutaman päivän rinteessä. Ehkä hisseissä oli jonkinlaista tukaluutta, kun piti seistä staattisessa asennossa ja veri ei oikein meinannut kiertää. Mutta hyvin sekin meni.
24. raskausviikkoa: joululoma, mutta missä lepo?!
Ah, ah ja ah! Olin odottanut joululomaa aivan valtavasti. Syksyn työrupeama oli aivan infernaalinen ja vihdoin se loppui! Selvisin, pystyin, jaksoin!
No, kävi ilmi, että lapset olivat syksystä ihan yhtä väsyneitä, ja aluksi joululoma oli vähän semmosta kinastelua ja pahaa mieltä. Pidin lapset päikystä kotona kaksi ja puoli viikkoa, 22.12.–10.1. Ajatuksena oli tehdä kaikkea ihanaa, käydä Flamingossa, Hoplopissa, leffassa, museoissa, retkillä.
Mutta korona shmorona bang! Kaikki oli kiinni, sää oli huono, aika paljon vaan lusittiin sitten kotona.
Ja! Luonnollisesti vedettiin koko sairastelusyksyn kruunaava tautikierre huippuunsa: vuoronperään jokainen oli vatsataudissa ja sen jälkeen flunssassa. Kyllä oli kiva!
(Vänisin tästä tuolloin antaumuksellisesti. Valittaminen muuten auttaa aina, suosittelen!)
Tässä vielä ajalta päiväkirjamerkintä:
25.12. (23+6) Viimeinen kerta, kun olen joulupöydässä niin, etten saa syödä alkupaloista juuri mitään, kalat näyttävät jumalaiselta. Syön kuitenkin sienisalaattia. Suuntaamme illaksi huvilalle äidin luota ja yöllä on huono olo enkä saa unta (koska huvilalla on kuuma ja koska nukuin päiväunet ja koska Didi itkeskelee mun vieressä yöllä).
Vauva ei juuri liiku ja ahdistaa että sille on käynyt jotain. Mitä jos niissä sienissä oli jotain TAPPAVAA?!
Menen olohuoneeseen lukemaan Iisan kirjaa ja se vähän rauhoittaa.
Nukun pienet unet ennen aamua – ja herään oikein kunnon vatsatautiin. Samaan aikaan huvilalta jäätyy putket (joiden ei siis pitäisi jäätyä, mutta maa on poikkeuksellisen roudassa). Ja siinä sitä ollaan. Tarkoitus oli, että äbä ja Juha ottavat lapset seuraavaksi yöksi ja me saadaan Tikin kanssa olla huvilalla kaksin seuraava vuorokausi.
Tämä ei toteudu ja sen sijaan pakkaamme jotenkuten kaikki kamat ja lähdemme ajamaan vuokra-autoa kohti Helsinkiä. Minulla on muovipussi, jonne välillä tuotan tulosta.
Seuraavien päivien aikana jokainen sairastuu vuorollaan vatsatautiin, Alpulle se iskee uudenvuodenyönä kaikkein voimallisimpina. Voi rassua! (Ja rassulla tarkoitan itseäni, sillä joudun valvomaan uikuttavan pienen kullan vieressä samalla kun raketit paukkuvat ulkona läpi yön.)
25. raskausviikko: Nukun paljon päiväunia
Jollain lailla syksyn väsymys alkoi nyt purkautua. Nukuin paljon paljon päiväunia. Tiki on töissä ja olen lasten kanssa, mutta onneksi myös Didi nukkui kainalossa mukavasti ja Alppu katseli sillä välin telkkaria tai kokosi legoja.
28.12. (24+2) Taas näitä unia kun jätän vastasyntyneen vuorokaudeksi jonnekin ja lähden työkeikalle tm. Miksi nämä aina iskevät minulle raskausaikana?
Lue myös edelliset raskausviikko-postaukset:
Tai jos edelliset raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:
