Tällaista elämä on

Keskiviikkona kävelin juoksentelevan 1-vuotiaan (1 v 10 kk!) perässä pitkin hiljaisia Pop Jazz -konservatorion käytäviä. Isosisarus oli muskarissa, me seikkailimme ympäri rakennusta. Löysimme jalkapallopelin yhdestä aulasta (”pallo! pallo!”), pelasimme hetken, sitten taas jatkoimme tutkimuksiamme. Portaissa ja välillä käytävilläkin hän ojensi pikku kätensä mun käteeni, välillä uteliaisuus vei voiton ja hän juoksenteli eteenpäin.

Katselin tuon pienen vaaleita ilmavirrassa lepattavia hiuksia ja mietin, että tällaista mun elämäni nyt on. Nyt, vaan ei kauan. Arjessa on paljon tällaisia hetkiä, jotka ovat periaatteessa vähän tylsiä, vähän sellaista selviytymistä, että olisipa jo seuraava hetki.

Mutta sillä hetkellä pysähdyin hetkeksi katsomaan itseäni ulkopuolelta. Se onnistuu silloin, kun on vähän aikaa ajatella. Tuli olo, että nämä taitavat olla sellaisia hetkiä, joita sitten aikanaan muistan vahvasti.

Pieni, joka tarvitsee minua niin paljon. Ihan kaikkeen. Välillä se huutaa: Ali, ali! Ja sitten se kapsahtaa kaulaan.

On niin, että omasta ajasta ja suorastaan fyysisestä tilasta on paljon puutetta. Mutta on myös niin, että kaikki tuntuu hirveän merkitykselliseltä. Ei tarvitse koskaan miettiä, olinko tänään hyödyksi. Aina olin, kun olin läsnä ja äiti noille kolmelle ihanalle.

Rakastan tuon Arabia 135:n tunnelmaa. Tuolla rakennuksessa on myös mm teollisen muotoilun ja tekstiilisuunnittelun luokkia. Musta on ihanaa katsella lasiseinien läpi ihmisiä, jotka opiskelevat luovia juttuja ja tekevät uutta.

Rakastan kitarat selässä käppääviä lapsia ja aikuisia opiskelijoita, jotka näyttävät hauskan taiteelliselta istuskellessaan ryhmissä sohvilla.

Tuntuu tutulta ja omalta, ja samaan aikaan tietenkin hirveän nostalgiselta. Enkä mä ollut just äsken tuollainen? En, siitä on 20 vuotta aikaa.

Mutta tuo tunnelma on sellainen, että tuntuu hyvältä ajatukselta, että omatkin lapset (tai siis heistä ne joita tommoset musaharrastukset kiinnostaa), tuntevat itsensä kotoisaksi tuolla.

Tiistaina Tiki vei isommat lapset harrastukseen, niin me oltiin pienimmän kanssa ilta kahdestaan. Keksin, että nyt voisi hakea vintiltä autokassin ja automaton, jonka vein sinne puolisen vuotta sitten (meidän koti on niin pieni, että olen ryhtynyt ihmiseksi, joka vie välillä käyttöesineitä varastoon).

Siirreltiin autoja lampeen ja takaisin tielle. Oli vähän tylsää, mutta toisaalta lapsi oli innoissaan. Oli tarpeellinen olo.

Sitten kun isommat lapset tulivat kotiin, alkoi riehuminen ja mayhem. Mutta ihana sellainen! Tykkään siitä, että on niin paljon melua ja mekkalaa, hiljaisuus ei pue mun elämääni.

Höh! Jotain outoa tapahtui ja tämä squarespace poisti julkaisun jälkeen osan tästä blogitekstistä. Yhyy! No, elämä on myös katoavaista.