Synnytän huomenna
Raskausviikko 41+4.
On torstai-ilta 28.4., kello 23. Mulla on huomenna varattu aika Naistenklinikalle synnytyksen käynnistykseen kello 9.
Jännittää.
Periaatteessa tiedän, mitä tuleman pitää, sillä kolmisen vuotta sitten tilanne oli sama. Eli mulla oli varattuna aika Naistenklinikalle käynnistykseen. Nyt se on vähän aiemmin kuin viimeksi (42+0), eli viikolla 41+5. Olen tästä tyytyväinen, sillä mua ei suoraan sanottuna huvita olla enää yhtäkään päivää, saati yötä raskaana. Olen nyt todella kokenut raskauden, koko elämäni tarpeisiin.
Ennustan, että homma menisi huomenna näin:
Viedään lapset päiväkotiin (niillä on vappunaamiaiset) ja otetaan ratikka Tikin kanssa Naistenklinikalle kello ysiksi.
Mä olen koko viikon tuntenut jonkun verran supistuksia, tänään erityisen paljon. Vauva on mielestäni selkeästi laskeutunut (niin ihanaa, että se on pää alaspäin, toisin kuin ekassa synnytyksessä, joka oli käynnistetty perätilasynnytys).
Tänään olen itse asiassa monta kertaa ajatellut, että se voisi ihan oikeasti nyt vain käynnistyä itsekseen, niin paljon tuntuu, että tuolta alhaalta jokin on puskemassa ulos. Mutta no, ei siltä näytä nyt sitten kuitenkaan.
Veikkaan kuitenkin, että synnytys voisi olla sen verran edennyt, että se voitaisiin käynnistää kalvojen puhkaisemisella. Se olisi ihanaa ja mun suuri toive! Ei yhtään kiinnostaisi päästä kokemaan sitä ballonkiasiaa, etenkin, kun sitten pitäisi palata vielä kotiin hillumaan.
Mutta toki jos näin käy, niin sitten käy. Ärsyttävin skenaario olisi, että Naistenklinikalla on niin täyttä, että lähettävät mut vielä kotiin ja lykkäävät käynnistystä parilla päivällä. Kuulemma tällä viikolla on ollut aika kova ruuhka.
Sitten jos saan sen kalvojen puhkaisemisen, niin seuraavaksi saisin oksitosiinitipan, mikä aloittaisi supistukset ja sitten jo ehkä illan tullen pääsisin synnyttämään.
Katsomme!
Tämän päivän oli tarkoitus olla sellainen rauhallinen ja mukava laskeutuminen huomiseen synnytykseen, olin suunnitellut fiilisteleväni eloani. Kävinkin Niinan kanssa aamupalalla Rootsissa, mutta sen jälkeen tuli puhelua, että Didillä sattuu vatsa ja se piti hakea päikystä kotiin. Kotona ei sitten ollut enää mitään oireita, joten eiköhän me nyt viedä se päiväkotiin huomenna.
Mun rauhalliset fiilistelyt ja sairaalakassin pakkaamiset sekä synnytystoivelistan täyttämiset vaihtuivat kuitenkin kummalliseen mayhemiin, jossa lapset kinastelivat ja riehuivat. Meidän torstai-illan saunavuoro oli aivan ihme sekoilua.
Tosin mua huvitti, kun Alppu kertoi asiantuntevasti: “En pidä askartelemisesta päiväkodissa. Se on ajanhukkaa.”
No mikä sitten ei ole ajanhukkaa?
“Leikkiminen.”
Alppu on siis hyvin tarkka siitä, että hän saa leikkiä tarpeeksi. Se on kyllä musta oikeastaan aika kiva, etenkin jos mun ei tartte leikkiä.
Tiki laittoi viimeiseksi ehtoolliseksi mun toiveesta hampurilaisia ja sitten syötiin vanukasta. Saunan jälkeen mä istuin pihalla vielä yksikseni hetken juoden olutta ja pohtien, että meikkaisko huomiseen synnytykseen vai ei.
(Raisa kertoi, että se oli tokassa synnytyksessään supistusten-ottamia-suihkun jälkeen vielä suoristanut hiuksiaan, arvostan! Mäkin taidan vähän kulmakarvoihin laittaa ainaskin väriä!)
Kyllä mä tänään olen pari kertaa myös itkenyt. Yhden kerran kuunnellessani Taylor Swiftin You belong with me -biisiä. Sen sanoituksethan on aivan karseat ja sovinistiset, mutta sitten kuitenkin herkistyin kohatuksessa, jossa Taylor laulaa:
“So, why can't you see?
You belong with me”
Koska siis vauva, mikset nyt vain tajua, että tulisit ulos, kuulut meidän seuraamme!?
Eniten kyllä itkettää vain jännityksestä.
On synnyttäminen nyt vaan todella omituista touhua. Ja siis, kyllähän se sattuu. Siitä selviää, mutta en mä just nyt mitenkään suurella ilolla niitä infernaalisimpia supistuksia odottele.
Viime kerralla mulla meinasi usko loppua omaan jaksamiseen kesken ponnistusvaiheen. Jälkikäteen ajateltuna vähän huvittavaa, sillä ponnistusvaihe tosiaan kesti viimeksi yhdeksän minuuttia. Mutta se tuntui joltain puolelta tunnilta! Ja olin aivan varma, ettei vauva liiku eteenpäin ollenkaan, ei ainakaan minun heiveröisten lihasteni avulla.
Tällä kertaa yritän psyykata itseäni siihen, että kyllä se sieltä. Että ehkä se ponnistusvaihe saa kestää sen kymmenenkin minuuttia. (Lol.)
No, koko homma tuntuu edelleen vain niin absurdilta. Tietenkin tiedän, että kamaluuksia voi tapahtua, mutta niiden ajattelemisesta ei ole pienintäkään hyötyä, joten olen sysännyt ne ajatukset totaalisen sivuun.
Ajattelen, että voisin jopa ikään kuin viihtyä huomenna. Tiki on valtavan hyvää synnytysseuraa siinä mielessä, että hän naurattaa minua – aina siihen saakka, kunnes mikään ei naurata.
Pakkaan ainakin yhden kirjan ja lehtiä mukaan.
Katsoin myös Anna Brotkinin instasta, että olivat saaneet leikattua Aikuisten kolmostuokkarin valmiiksi. Viime synnytyksessä katsoin ensimmäisen tuotantokauden vikan jakson, muistamatta siitä juuri mitään. Pyysin Annalta, josko he voisivat vain minun vuokseni laittaa kolmannen kauden jo Yle Areenaan, voisin sitten bingettää! Anna suositteli Pääsiäisjakson katsomista, ylösnousemuskohtaus varmasti auttaisi synnytyksessä.
Enpä tiedä, on tämä kyllä omituista elämää, että tämmösenkin on sitten voinut aikatauluttaa itselleen. Pieni osa musta on vähän harmissaan siitä, etten sitten yhtäkään kertaa saanut spontaania synnytystä, vaikka kolme raskautta olen lusinut läpi.
Mutta mitä väliä, en minä muutenkaan ole mikään yllätysten fiilistelijä, tykkään enemmän suunnitella asiat etukäteen. Sitä paitsi nyt on niin kätevää, kun isä ja hänen vaimonsa voivat hakea lapset päikystä viikonlopunviettoon suunnitellusti.
Ja voin ajaa ratikalla synnyttämään, ei tarvitse synnyttää autotien reunaan, kuten ystäväni Minnalle kävi toisen lapsen kanssa, koska hän oli niin ajatellut, että ei se nyt sieltä vielä tule.
Toivon kyllä tosi paljon, että vauveli tulisi huomisen aikana. Joka tapauksessa tämä tulee aina olemaan vappuvauvelo, ja vappu on minulle vuoden tärkein juhla. Nyt se vain muuttuu entistä merkityksellisemmäksi.
Jänskättää!
