Reppu gate – eli tarina väärästä valinnasta

Tämä on tarina siitä, miten ihmisen ei kannata muuttaa elämässään mitään vaan niin sanotusti kangistua kaavoihinsa. (Asia, josta ränttäsin jo hetki sitten, mutta nyt suollan aiheesta vielä lisää.)Minä olen ollut lukiosta saakka Fjällräven-nainen. Tai no silloin olin Fjällräven-tyttö. Fjällräven Kånkenin reput ovat vain olleet aina täydellisiä tarpeisiini: Ne ovat tismalleen sopivan kokoisa, jotta niihin mahtuu Mäkkikone, kirjoja ja vielä liikuntakamat päälle (ne ovat käsittämättömiä tilaihmeitä, vaikka näyttävät pieneltä). Niiden sivutaskuihin saa vesipullon ja etutaskuun lompakon (ei ole vielä kukaan koskaan pöllinyt, olen säilyttänyt rahapussia siellä jo 15 vuotta). Fjällrävenissä on istuinalusta, mukavat kantohihnat ja kahden vetoketjun systeemi on toimiva.Minulla on ollut vihreä, tummanpunainen, vaaleanpunainen ja vaaleanruskea Fjällräven Kånken. Noin 4–5 vuodessa olen aina käyttänyt yhden Kånkenin finaaliin ja sitten olen ostanut uuden. (Alppu sai kastelahjaksi kummeiltaan keltaisen mini-Kånkenin, se on käytössä joka päivä.) Fjällräven-reput ovat hyvän suunnittelun huipentuma.Yksi ongelma Fjällräveneissä kuitenkin on ollut: Viime vuosina minua on jotenkin alkanut nolottaa sellaisen käyttäminen. Olen yli 30-vuotias nainen, minun pitäisi käyttää tyylikästä nahkalaukkua tai valkeaa ja tukevaa kangaskassia. Kun olen saapunut suoraan töistä vaikkapa kokkareille reppu selässäni, minusta on tuntunut siltä kuin olisin rymynnyt suoraan navetasta utareita puristelemasta hienojen ihmisten juhliin. Ennen kaikkea Fjällräven selässä olen tuntenut itseni vähän lukiolaiseksi, joka ei vain saa kehitettyä tyyliään eteenpäin, vaan on jämähtänyt ikuisesti 16-vuotiaaksi taidesekoilijaksi, joka vain lueskelee runoja välitunnilla. (Okei, en ole koskaan lukenut runoja välitunnilla, paitsi ehkä koulun vessan seinään runomuotoon kirjoitettuja solvauksia.)Halusin eroon näistä tunteista, joten kun edellisen Kånkenin pohja alkoi irrota, päätin ostaa uudenmerkkisen repun. Uudistua ja aikuistua kertaheitolla.Olin alkanut nähdä ympärilläni mustia, tyylikkäitä, aikuisen naisen (tai miehen, tai muunsukupuolisen, no, ei tuo reppu mistään sukupuolesta kerro) reppuja. Tunnen itseni ja tiedän, että vanhana pyöräilijänä en voisi siirtyä tyylikkääseen nahkalaukkuun.Sain selville, että kyseessä on Rains-nimisen merkin reppu. Punnitsin asiaa pitkään: tuohon mahtuu paljon tavaraa, se on säänkestävä (pitää vettä, hyvä pyöräillessä) ja ennen kaikkea: se ei ole nolo.Niinpä sitten tilasin tuon repun itselleni.Ilmeni välittömiä ongelmia. Reppu on liian iso. Tavarat hävisivät sinne. Sen kantohihnat tuntuivat epämiellyttäviltä. Naurettavaa kyllä, juuri sen pohja ei ole vedenpitävä (tämä selvisi karvaasti eräällä purjehdusreissulla). Lisäksi tuli ikäviä sivuvaikutuksia: päätäni alkoi särkeä, sillä tuossa ei ole vesipullon mentäviä sivutaskuja, joten en kantanut enää vettä mukanani, mikä johti siihen, etten enää juonut vettä pitkin päivää. Kirottua!Pahinta kaikesta: tuon reppumallin vetokejut, molemmat vetoketjut, menivät rikki alle kahdessa kuukaudessa käyttöönoton jälkeen.Olin täysin murtunut. Olin tehnyt väärän valinnan, ostanut (tietämättäni) paskaa. Miten voisin antaa itselleni anteeksi? En mitenkään.Päätin rankaista itseäni. Jos Fjällräven-reppu oli tuntunut lukiolaisen repulta, niin nyt siirryin YLÄASTEELLE. Otin käyttöön vanhan, jykevämmän matkareppuni, NorthFacen ison bagaashin. Tämä on kätevä, mutta tyyliltään täysin aikansa elänyt, sanalla sanoen, ruma.Käytin sitä koko viime talven. Häpesin itseäni, kurjaa elämääni, huonoja valintojani. Käytin tuota 20 vuotta sitten hankkimaani reppua joka päivä, kunnes – sekin alkoi hajota.Olin tuuliajolla. Tunsin itseni kodittomaksi (tai no jos tarkasti puhutaan, niin tavarani olivat kodittomia). Minusta tuntui pahalta pakata aina kamojani tuohon rumaan reppuun, liikkua kaupungilla se selässäni. Mietin aina, että muut luulevat minun tyylini jämähtäneen yläasteelle, että olen niitä ihmisiä, joiden elämän parhaat vuodet oli silloin 14-vuotiaana, kun pääsi ensimmäsitä kertaa välitunnilla juttelemaan tupakkapaikalla kovisten kanssa. Että minulle ei ole enää tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista ja hyvää noiden vuosien jälkeen, ja siksi käytän tätä noin vuoden 2000 mallista reppua, jotta voisin roikkua tuossa viimeisessä piskuisessa linkissä, joka minut yhdistää ihaniin yläastevuosiin.Olisin halunnut sanoa heille: Inhosin yläastetta. Se oli paskaa, julmaa ja kammottavaa aikaa. En kaipaa noita vuosia. Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka alkoivat kukoistaa vasta vastenmielisten yläastevuosien jälkeen. En muistele lämmöllä Ofeliahuuruisia iltoja, en sitä kiljua, mitä ystäväni keittivät Kakskerran metsissä. En Honda Z50 Monkeyn kyydissä istumista. En mitään siitä!Nautin elämästäni nyt. Elämäni on tässä ja nyt!Mutta en kehdannut, joten kuljin surusilmissäni ja reppu selässäni läpi loskaisen talven.Huhtikuussa Punkaharjulla asiat saivat kuitenkin kiintoisan käänteen. Marianna, tyylin jumalatar, oli pakannut tavaransa uudenlaiseen Fjällrävenin reppuun. Fjällrävenin ja Acnen yhteismallistona tuottamaan reppuun, jossa oli kiinnostavat värit, takana läppäritasku ja logossa luki myös Acne. Silloin ymmärsin: Jos Marianna käyttää Fjällräveniä, niin myös minä voin käyttää Fjällräveniä.Poskeni alkoivat punottaa, veri kohista päässäni. Voisin palata kotisatamaan, mutta vain upgreidattuun sellaiseen. Niin sanottuun kotisatama 2.0:aan.Kun saavuin sunnuntai-iltana kotiin Punkaharjulta, aloin kuumeisesti selailla Fjällrävenin ja Acnen yhteismalliston reppuja. Tein valintani, klikkasin repun ostoskoriin ja maksoin sen. Tuntui hyvältä maksaa tuplahinta repusta verrattuna tavalliseen Kånkeniin. Näillä kympeillä erottautuisin siitä lukiolais-Juliasta. Nyt minä olisin aikuinen Julia, aikuinen, joka käyttäisi kaunista ja tyylikästä reppua.Kun reppu sitten saapui kotiin, avasin paketin tärisevin käsiin ja kyyneleet miltei kirposivat silmiini. Vuoden kestänyt harharetki muiden reppujen maailmaan oli päättänyt. Minä olin jälleen minä (tai siis 2.0 minä).Tämä tarina ei oikeastaan opettanut minulle mitään, ja on myös varmaa, että aion jatkossakin ylianalysoida sitä, mitä ihmiset ajattelevat esineestä, jolla kannan kamojani. Koska miksi ei, olen kulttuurini tuote.Lue myös:Näin tyylini on kehittynyt vuosina 1987–2015Ostan vaatteet viideksi vuodeksi

Previous
Previous

Etuoikeutettu nainen päiväkävelyllä

Next
Next

Maailman suloisin déjà-vu